Sun vesi, mun vesi = meidän vedet

Olen taas viettänyt hiljaiseloa, ihan oikeiden töiden parissa. Kesän ajan olen liikkunut ihmisten kiinteistöillä jätevesineuvojan hommissa, kurkistellut ”paskakaivoihin”, ja yrittänyt olla kiva kertoessani, että jätevesiasiat eivät ole kunnossa. Valtaosa ihmisistä sen tietääkin, mutta silti halu tehdä asioille on harvinaista. Ja sitten samaan hengenvetoon valitellaan, kuinka sitä omaa mökkirantaa pitää pitää ruoppaamalla avoimena.

Sinänsä haja-asutuksen jätevesien kuormitus ei ole välttämättä se merkittävin, mutta se on oleellinen, sillä nimenomaan ne omat jätevedet vaikuttavat ihan suoraan oman lähiympäristön miellyttävyyteen, jos niiden ravinteet pääsevät karkaamaan vesiin. Ja kokonaisuudessakin 10% on kuitenkin merkittävä. Maatalouden päästöjä hillitään jo monin keinoin, tärkeimpänä tietysti rajoitukset lannan levittämiseen. Kalanviljeyn ympäristövaikutuksia on suitsittu vuosikausia, ja nyt sitten vaikutetaan siihen, mikä on vielä tekemättä. Ja vesiasiat ovat yhteisiä, sillä kenenkään vedet eivät pysy omalla tontilla – asiat nimittäin olisivat varmasti paremmin, jos pysyisivät.

Se, mikä itseä koko asiassa kaihertaa, on se, että varsin moni ranta-alueen kiinteistö on vapaa-ajan käytössä. Ja suurimmalla osalla niistä asiat kunnossa, koska käytössä on ulkohuussi. Mutta sitten ovat ne, jotka ovat kyllä aikanaan rakentaneet systeemit kaikilla herkuilla, löytyy vesivessat ja porealtaat, ja sitten siitä vedestä ei olla valmiita huolehtimaan. Jos on varaa ylläpitää huippuvarusteltua kakkosasuntoa, kyllä kai senkin aiheuttamista ympäristövaikutuksista on valmis huolehtimaan?

Minua yksinkertaisesti puistattaa ajatus niistä kohteista, joissa sakokaivoja ei ole tyhjennetty vuosiin, ja liete valuu putken päästä suoraan vuolaana virtaavaan ojaan, tai vielä pahempaa, suoraan mereen tai järveen. Ihmisten piittaamattomuus on kamalaa, ja se, miten omaa ympäristövaikutusta vähätellään. Olen ollut moneen kertaan iloinen, kun olen saanut ihmisen kurkistamaan omaan ”paskakaivoonsa”, ja toteamaan, että se tavara ei olekaan hävinnyt sieltä itsekseen, vaan sille pitää tehdä jotain.

Minusta on myös karissut melko paljon sinisilmäisyyttä – aiemmin olen halunnut laajalti uskoa siihen, ettei kukaan tekisi väärin tahallaan, ja ihmiset eivät vain tiedä. Mutta on täysin tahallista olla välittämättä kaikesta siitä tiedosta, joka eteen aamuisin kannetaan, ja nostaa itsensä muita paremmaksi. Niin kauan, kun emme kakkaa sateenkaaria ja kuse glitterskumppaa, tämän aihepiirin parissa työtä riittää.

Entäs jos..?

En ole ehtinyt ja jaksanut pahemmin kirjoitella, heti kärkeen pahoittelut siitä. Mieltäni on kuitenkin jälleen hiertänyt yksi asia, joka kaipaa ehkä vähän teidän lukijoidenkin näkökulmia ja kannanottoja – oma ajatteluni ei ole johtanut mihinkään sellaiseen, jota voisi pitää minkäänlaisena totuutena. Nimittäin: yhä edelleen on ihmisiä, jotka eivät usko tiedemaailman varoituksiin siitä, mihin holtiton kulutus johtaa. Millä tällaisen ajattelun oikein selittää?

Jatka lukemista ”Entäs jos..?”

Panosta olennaiseen

Meillä maisterinplantuilla on aluillaan ”Advanced conservation biology” -niminen kurssi. Ihanaa – tämä on taas sitä aihepiiriä, jonka koen omakseni. Luonnon- ja ympäristönsuojelu on koko ajan pinnalla, ja päätöksiä tehdään punniten erilaisia asioita, joiden edut ovat usein vastakkaiset. Tämä myös liippaa läheltä sitä, että meidän lähimetsä tuhottiin taloudellisten arvojen vuoksi – luontoa ei nähty riittävän arvokkaana. Jatka lukemista ”Panosta olennaiseen”

Ei menny niinku Strömsössä

Nyt tehdään pieni aikamatka minun historiaani – palataan alkuvuoteen 2010, ja takaisin tähän päivään. Tuolloin 2010 olin puolivuotiaan lapsen kanssa kotona, ja mietin, mitä haluan elämälläni tehdä.

Olin jo silloin opiskellut yhden ammatin, jota rakastan – hevosalan hommat. Olin kuitenkin ehtinyt myös huomaamaan, että alalla ei armoa tunneta – pitkät päivät ja joustavuus kuuluvat jokaisella tallilla työn kuvaan. Eikä kumpikaan näy palkassa. Ei siis mikään perheellisen ihmisen ala, ellei sitten pyöritä hommaa itse. Hevosala on suunnilleen ainoa kasvava maatalouden ala, ja silti katteet ovat ihan olemattomia – ei ole useinkaan järkevää tai mahdollista palkata ketään ”normaaleilla” työajoilla tai -ehdoilla.

Piti siis keksiä muuta. Hain opiskelemaan. Alunalkaen halusin palavasti Mustialaan, hevosagrologiksi. Sehän olisi ollut luonteva jatkumo opiskelu-uralleni. Sijaintini oli kuitenkin jo tuolloin Turku. Jatkuvasti kuulin ympärilläni, että ympäristöala ja koko ajan kiristyvät normit luovat koko ajan lisää kysyntää ympäristöalan ja kestävän kehityksen ammattilaisille. Kun pääsykokeiden myötä ovet aukesivat myös kestävän kehityksen koulutusohjelmaan Turun AMK:uun, arjen helppouden vuoksi jäin tänne, ja kaipasin, ainakin alkuun, hevosia ja Mustialaa.

Opintojen myötä tajusin, että hitsi vieköön ”KEKE” on kyllä hieno ala – ja löysin siitä paljon yhtäläisyyksiä aiemmin oppimaani. Jos voin vähän kehua itseäni, niin loistin opinnoissani. Minua rohkaistiin olemaan oma itseni, tuomaan julki ajatuksiani, ja niitä arvostettiin. Pääsin toimittamaan Keken infosivustoa ja työstämään koulutusohjelman markkinointi- ja oppimateriaaleja. Tein puolikasta työaikaa (ei annettu enempää, että opinnot eivät kärsi 😉 ) AMK:lle ensimmäisestä keväästä aina opintojen loppuun asti.

Olin opintojeni ajan liekeissä – opinnot ja työt joustivat sopivasti, kun lapsella oli korvatulehdus, ja tukivat toisiaan sisällöllisesti. En joutunut luopumaan mistään, paitsi vähän ehkä hevostelusta, vaan sain elämäni palaset sopimaan hienosti yhteen. Syksyllä 2011 muutimme – uusi asunto piti remontoida kuukaudessa, ja minä napsin kursseja myös muiden vuosikurssien ohjelmistosta, koska tiesin, mitä halusin. Kuukauden ajan päiväni koostuivat tapettien poistosta, DIY-askarteluista, laatta- ja materiaalishoppailuista, luennoista, tehtävistä ja liian vähästä unesta. Tuo kuukausi on kieltämättä pieni musta aukko, olen varmaan selvinnyt siitä yksinomaan kahvin ansiosta. Mutta selvisimme siitäkin.

Sen jälkeen opiskelun ja työn yhteen sovittaminen oli suorastaan helppoa. Ilmeisesti joku muukin oli tajunnut, että olen tehokas ja aikaansaava, sillä työpyyntöjä eri projekteista sateli. Suurimpaan osaan oli pakko vastata ei, koska AMK:n riveissä ei vain pystynyt tekemään kuin sitä puolikasta työaikaa. Kävin ”vierailemassa” yhden harjoittelun verran kahdessa yhdistyksessa, Arkipelagiassa ja Ruissalo-yhdistyksessä, joista jälkimmäisesät pyörittelin kasaan opparini Ruissalon tammista.

Öljyntorjuntaharjoitus Pihlus
Öljyntorjuntaharjoitus Pihlus

Sitten tuli ARCHOIL – ”omista” projekteistani kaunein ja suurin. Se oli täydellinen haaste – kylmiltään yksin sihteeriksi kansainväliseen kokoukseen, jonka myötä alkuun iski epätoivo siitä, että tätä ei voida puristaa aikarajojen puitteissa kasaan. Mutta niin vain liekki itsensä voittamiseen syttyi, ja koko paketti saatiin kasaan, ja lopputuloksen laatu ja laajuus yllättivät kaikki, myös minut. Projekti oli osaltani katkolla pari kuukautta, kun opinnot tuli puristettua valmiiksi joulukuussa 2013 – puoli vuotta etuajassa, erinomaisin arvosanoin. Omasta mielestäni sekin on jonkinlainen saavutus perheen ja työn ohella.

Kun paperiasiat AMK:n puolelta hoituivat, palasin AMK:n leipiin, nyt täysipäiväisenä. ARCHOILin rinnalle tuli myös PLEEC, jossa sain jälleen haastaa itseni uudella tavalla – pääsin tekemään erilaisia media- ja viestintähommia, ja jouduin opettelemaan aivan uuden taidon – videomateriaalien editoinnin. Palaute oli jälleen huikeaa, ja itsensä voittaminen vielä parempaa. Määräaikainen puoli vuotta kului hujauksessa. Viimeiseen asti sitä odotti ja toivoi, että saisi tehdä keskeneräiset projektit loppuun, mutta uutta sopimusta ei tullut.

Se opintojen alussa hehkutettu ”tulevaisuuden ala” ei voi kovin hyvin. Opintojeni aikana tehtiin Turussa päätös koulutusohjelmamme lakkauttamisesta – se tuntui jo silloin henkilökohtaiselta kolaukselta ammattikuntaamme kohtaan. Nyt se tuntuu sitä vielä enemmän, kun politiikassa tunnutaan halveksuvan ympäristö- ja kestävyysasioita ihan järjestelmällisesti, vaikka tästäKIN olisi mahdollisuus tehdä vientivaltti ja luoda edelläkävijäosaamista.

En minä kuvitellut, että olisin tässä tilanteessa, jossa tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varma. Ehkä jopa naiivisti ajattelin – ja uskoin – että työtä tekevällä löytyy. Ja että polte, intohimo omaan alaan vie työstä työhön. Nyt edes keikkahommia on vaikea löytää, saati sitten pysyvämpää työsuhdetta – vaikka kestävän kehityksen pitäisi olla teemana sellainen, että se koskettaa kaikkia aloja ja kaikkia yrityksiä, edes jotenkin.