Askel kerrallaan – yhdessä

Jari Sarasvuon aamulenkit alkoivat jälleen nimellä #mojomornings, ja hyvä niin. Kun mukaan saadaan ryhmän paine, on vaikeampi luistaa hommista. Perjantaina Jari puhui tason nostamisesta, ja tuo höpöttelyhetki sai minussa aikaan valtavan omantunnon pistoksen – olen antanut itseni lipsua ja luisua tekemättömyyden syövereihin. Mikä pahinta, se on syönyt kaiken motivaation tehdä yhtään mitään.

Kauneus syntyy toisinaan kontrasteista.

Onneksi minulla sentään on juttuja, jotka pitävät kiinni arjessa. Agilityn kouluttaminen on yksi niistä, sekä ihana graduohjaaja, joka pakottaa joka viikko ottamaan itsestä irti edes vähän. Ja olenpahan opetellut taas uusia taitoja, nimittäin ohjelmointia ja koodausta R-ohjelman avulla. Ihan pihalla minä siitä vielä olen, mutta ohjelma on taipuisa ja hyödyllinen, joten aion ottaa sen hallintaan. Nyt on nimittäin korkea aika haastaa itsensä, ja voittaa.

Aion nostaa tasoani takaisin sinne, missä jo olen ollut. Työhön, jossa saan käyttää päätäni, ja johon kaipaan, ja jonka yhteisö toimii sellaisena ulkoisena kannustimena, jonka edessä se taso nousee väkisinkin. Kaipaan sitä, että minut haastetaan, kaipaan sitä, että saan taas aiheuttaa wau-reaktioita. Mutta kaipaan myös jotakuta, joka pakottaa minut tekemään asioille jotakin, säännöllisesti ja tunnollisesti. Aivan, kuten olen saanut nyt työstää graduani minulle sopivassa, säännöllisessä ohjauksessa – jossa oikeastaan vastaan itse ongelmiin, mutta tärkeintä onkin se, että en luovuta niiden edessä. Haluaisitko sinä olla työllistymiseni graduohjaaja?

Kuten Jari kaiken muun ohella totesi, se tasoa nostamaan pakottava taho ei voi olla liian läheinen, tai muuten luistaminen on liian helppoa, kun auktoriteetti puuttuu. Siksi tarvitsen jonkun, joka sanoo minulle vaikka vähän rumasti, jos selitän, tai käskee minun vain tehdä ja toteuttaa, ja lakata suunnittelemasta liikaa. Minä pystyn kyllä, jonkun on vain säännöllisesti muistutettava siitä, jollain tapaa.

Luin myös LinkedIniä päivittäessäni ihanan Salla Hännisen päivityksen verkostojen syvimmästä olemuksesta. Minä olen hyvä parittamaan oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin (tai toisille ihmisille), mutta minun verkostoni ei toimi sillä tavoin puolestani. Olen tosin ehkä oppinut matkan varrella itsekin oikeita asioita verkostoitumisen olemuksesta, ja nöyrtynyt pyytämään tutuiltani ihan henkilökohtaista apua. Mukanani ilmeisesti kulkee vähän kansallista verenperintöä, haitallinen ajatusmalli: jos ei pärjää yksin, ei tarvitse pärjätä ollenkaan.

Minä en halua olla yksin, en yksinäinen – ja miksi oikeastaan pitäisikään? Yhdessä olemme aina vahvempia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.