Oikeus, kohtuus ja velvollisuus kaivostoiminnassa

Tämä artikkeli liittyy ympäristötieteiden kurssiin, jolla käsitellään globaalia taloutta arktisen alueen näkökulmasta.

Suomen Lapissa syntyy intressiristiriitoja, koska perinteiset elinkeinot, luonnonsuojelu ja matkailu hyödyntävät samoja resursseja. Kaivos ei ehkä olekaan ensisijaisesti taloudellinen kysymys, vaan ennen kaikkea moraalinen ja eettinen. Kenellä on oikeus alueeseen ja siitä saatavaan tuottoon, kenellä on oikeus pyyhkiä lattiaa toisen elinkeinolla? Mikä on kohtuullinen haitta toisen elinkeinolle, ja millaista on luonnonvarojen kohtuullinen käyttö tai maiseman pilaaminen? Millaisia velvollisuuksia siitä syntyy, kun maisemaa ja luontoa muokataan yhden ryhmän intresseistä käsin?

Tuntureita

Luonnolla on itseisarvo, ja luonnonympäristöjen käyttöoikeudet Lapissa ovat vähintäänkin ristiriitaisia. Varsinkin saamelaisten kohdalla alkuperäiskansojen oikeudet ovat olleet tapetilla. Alkuperäiset elinkeinot ja tavat tulee ihan pelkästään kulttuurihistoriallisista syistä pyrkiä säilyttämään. Saamelaisten harjoittama porotalous vaatii paljon tilaa ja muokkaa Lapin luontoa vahvasti, monet porojen luontaisista laitumista ovat ylilaidunnettuja 3.  Poroja ei enää hoideta perinteisin keinoin, sillä porojen luontaiseen elinkiertoon kuuluisi vaellus kesä- ja talvilaitumien välillä 4. Saamelaiskulttuuri on siis muinoin ollut paimentolaiskulttuuri, mutta tuosta puolesta ei enää ole kuin rippeet jäljellä. Nykyiset saamelaiset asuvat kiinteästi paikallaan, ja harjoittavat porotaloutta porokylien alueella. Porotalous on myös koneistunut voimakkaasti, ja poron ajossa käytetään jopa helikoptereita. Porotalous on myös vaikuttanut vahvasti luonnonvaraisiin eläinkantoihin, ja luonnonvaraiset tunturipeura ja metsäpeura hävitettiin, jälkimmäinen sittemmin on kyllä palannut entisille asuinsijoilleen, ja toivottavasti jatkaa levittäytymistään hiljaksiin. Suurpedot tapettiin ja tapetaan poronhoitoalueelta lähes täysin. Porotalouden vaikutuksia ei siis koskaan pitäisi unohtaa, kun puhutaan kaivoksesta – ehkä poroja vähentävä, eettisesti ja hyvin toteutettu kaivostoiminta voisikin tarjota jonkinlaisen reservaatin, jossa luonto saisi elpyä porojen ulottumattomissa?

Tältä osin onkin hieman ironista, että muu maanviljelys ja karjankasvatus, maahan ja sen tuotteisiin perustuvat elinkeinot, ovat maataloustukien ja tehokkuusajattelun piirissä. Porotaloutta pidetään yhä edelleen luonnonmukaisena ja perinteisenä, vaikkei se ole nykymuodossaan edes kestävää. Miksi siis oikeastaan suojelemme perinteistä kulttuuria ja elämäntapaa, joka monilta osin on nykyään ihan verrattavissa kenen tahansa länsimaisen elämäntapaan, jopa kerskailevaan sellaiseen? Missä menee raja, mihin kaikkeen alkuperäiskansoilla on oikeus nimenomaan alkuperäiskansalaisuuteen vedoten?

On totta, että alkuperäiskulttuuria ei voi museoida, vaan kulttuuri kehittyy ajan myötä aivan väistämättä. Mutta yksittäiset tavat, esineet, tarinat ja taidot voidaan museoida, ja pitää hengissä esimerkiksi turismia hyödyntävällä tavalla – perinteiset tapahtumat voisivat olla eräänlainen turismivetonaula nekin. Lopun kulttuurista – sen länsimaistuneen osan – voisi ihan hyvin myös siirtää tavallisen kansalaisuuden piiriin. Koska kulttuurit sekoittuvat globaalissa maailmassa ihan väistämättä, eri ryhmien suosiminen ja poikkeuksien poikkeukset johtavat vain eriarvoisuuteen ja konflikteihin.

Ehkä päivän sana pitäisikin olla kohtuus. Kohtuullinen kaivostoiminta, jota Hannukaisissa on aikanaan harjoitettu, ja esimerkiksi kullanhuuhdonta Lemmenjoella eivät vielä häiritse kenenkään rauhaa tai vaikuta juurikaan mahdollisuuksiin harjoittaa muita elinkeinoja. Kohtuullinen poromäärä voisi olla sellainen, jonka luonto kestää, ja josta riittää pällisteltävää turisteille, mutta myös ruokaa pedoille. Olisi myös aivan kohtuullista, että joitakin ulkoilureittejä jouduttaisiin siirtämään, ja esimerkiksi lisääntynyttä raideliikennettä tai uutta radanpätkää joudutaan sietämään – lopulta näiden vaikutukset sekä maisemassa että yksittäiselle ihmiselle jäävät pieniksi. Näin varsinkin, jos linjan ei tarvitse mennä lyhintä reittiä, vaan voidaan noudatella luonnon muotoja ja vanhoja väyliä.

Suurin riski kaivosten kohdalla tuntuu yleisesti olevan prosessien jätevedet, jotka mielellään johdettaisiin sinne, missä lähin puro virtaa, ja unohdetaan koko veden olemassaolo. Luonnossa noin luonnottomia asioita, kemikaaleja ja korkeita pitoisuuksia ei kuitenkaan voida kohdella tuolla tavoin ilman seurauksia, ja siitä päästään velvollisuuksiin. Aivan, kuten maanviljelijällä muualla Suomessa on velvollisuus pitää huolta maasta ja metsistään, pitäisi jokaisella Lapin toimijalla olla velvollisuuksia ekosysteemiä ja maisemaa kohtaan, ja velvollisuudentuntoa toimia eettisesti oikein.

Nykypäivänä kaiken tulisi olla suurta ja tehokasta. Se ei sovi siihen puhtaaseen ja kauniiseen Lappiin, jota turisteille markkinoidaan, eikä se sovi Lappiin elämäntapana. Lapissa elämiseen kuuluu tietynlainen karuus ja suuret panokset saatuun hyötyyn nähden – se on osa Lapin viehätystä. Kaivosteollisuudessa, matkailussa ja porotaloudessa mennään koko ajan maksimaalinen voitontavoittelu edellä, eikä pienemmän mittakaavan kohtuullisia ratkaisuja edes harkita. Vaikka sosiaalinen kestävyys saataisiinkin huomioitua yhteensovittamisessa, on kaiken juurisyy ja perusta, luonto, edelleen yksipuolisen kuppaamisen kohteena.

Lähteet:

  1. Vitikainen, A. Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Maanmittaus 85, (2010).
  2. Hast, S. & Jokinen, M. Elinkeinojen yhteensovittaminen – tarkastelussa kaivostoiminta, poronhoito ja luontomatkailu. Kaivos Suom. yhteiskunnassa (2016).
  3. Yle Uutiset. VTV: Suomen poromäärä liian suuri | Yle Uutiset | yle.fi. Saatavissa: https://yle.fi/uutiset/3-5120402. (Viitattu: 17. toukokuuta 2018)
  4. PORON JÄLJILLÄ. Saatavissa: http://www.craftmuseum.fi/poro/poro/historia.html. (Viitattu: 17. toukokuuta 2018)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.