Ekologiset vuorovaikutukset – kilpailu ja herbivoria

Ekolologia on siitä mielenkiintoinen ala, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja erilaisista vuorovaikutuksista koostuu se monimuotoisuus, jonka keskellä elämme. Vuorovaikutusta on sekä lajien sisällä että niiden välillä, ja myös eri eliöryhmien välillä, kuin myös lajin ja abioottisen ympäristön välillä. Kun asiaa alkaa tarkemmin pohtimaan, on vaikea keksiä mitään sellaista, mikä ympäristössä ei vuorovaikuttaisi jonkin toisen elementin kanssa.

Tämä, ja varmaan seuraavakin teksti samasta aiheesta, on kurssimuistiinpanojen kertauksesta ja puhtaaksikirjoittelusta syntynyttä.

Lajin sisäisessä kilpailussa on kyse evoluutiosta ja luonnonvalinnasta – se yksilö, jolla on paras fitness, pärjää parhaiten ja tuottaa eniten jälkeläisiä, joten se myös vaikuttaa tuleviin sukupolviin enemmän, kuin lajitoverinsa. Silloin, kun ympäristö tarjoaa resursseja yllinkyllin, ja riskejä on vähän, lajin sisäinen kilpailu lajin evolutiiviseen kehitykseen ei ole niin suurta, kuin tilanteessa, jossa resurssit ovat rajalliset ja esimerkiksi saalistus voimakasta. Pitkään samoissa olosuhteissa jatkuva lajin sisäinen kilpailu voi johtaa erikoistumiseen, ja ennen pitkää lajiutumiseen.

Lajien välinen kilpailu taas myöskin siitä, kun lajien ekolokerot ovat päällekkäiset – joko kokonaan tai osittain, ja kilpaillaan samoista resursseista. Klassinen esimerkki ovat tiaisparvet, joissa eri tiaislajit valitsevat puusta eri paikan ruokaillakseen riippuen siitä, mikä on parven tiaiskoostumus. Samoin peto voi vaihtaa saalistuksensa kohdetta, jos se huomaa kilpailevansa samasta paistista jonkun toisen pedon kanssa.

Tiettyjen kilpailuun vaikuttavien ominaisuuksien periytyminen on hyvin vahvaa, ja olosuhteiden muutokset voivat aiheuttaa populaatiossa vahvan siirtymän siinä, millaista fenotyyppiä suositaan. Esimerkiksi kuivuus voi aiheuttaa sen, että kasvien siemenet ovat poikkeuksellisen kovia, jolloin voimakas nokka on valtava kilpailuetu, ja parantaa vahvanokkaisten yksilöiden fitnessiä. Muutamassa sukupolvessa populaation keskimääräinen nokan koko voi muuttua hurjasti.

Vaikka kasvituotanto on kaiken energiankäytön perusta, on toisinaan vaikea muistaa, että kasvitkin yrittävät puolustautua ja suojata itseään, mutta ovat toisaalta myös oppineet hyödyntämään sitä, että niitä halutaan syödä. Vuosimiljoonien aikana kasvit ovat kehittäneet moninaisia keinoja suojautua herbivorialta. Selkein esimerkki lienee piikit, joka pitää herkkäsuisimmat kasvinsyöjät kaukana lehdistä ja oksista. Ja sitten ovat ne herbivorit, joiden kieli ja hampaisto on niin tarkka, että ne kykenevät piikeistä huolimatta nyppimään lehdet oksasta, tai myös suun limakalvot kestävät piikkejä vahingoittumasta.

Kun kahden lajin ominaisuudet kehittyvät yhdessä, koska toinen puolustautuu ja toinen siitä huolimatta hyödyntää puolustavan osapuolen resursseja, syntyy koevoluutiota – kahden lajin yhteiskehitystä. Tunnetuin esimerkki tästä lienee Darwinin kukka, jonka onnistunut pölyttäminen vaatii n. 30 cm pitkän imukärsän, ja jonka Darwin oli ennustanut jostakin löytyvän. Pölyttävä perhoslaji löydettiin kuitenkin vasta varsin myöhään.

Kasvit eivät myöskään heittäydy passiivisiksi siinä vaiheessa, kun niiden kimppuun hyökätään, vaan niillä on erilaisia välineitä ja keinoja, joiden avulla ne voivat viestiä toisilleen, muille lajeille, ja yrittää karkoittaa herbivoreja. Kasvit voivat erittää ilmaan erilaisia aromaattisia yhdisteitä, kun ne vahingoittuvat, ja lähellä olevat kasvit, samasta tai jopa muista lajeista, voivat alkaa puskemaan omaan lehvästöönsä karvaan makuisia yhdisteitä. Kun makuelämys saa herbivorit yökkäilemään, ne siirtyvät mielellään toisille kasveille. Usein kemiallisen sodankäynnin yhteydessä on varmaan mielekkäintä puhua hyönteisherbivoriasta, sillä varsinkin jotkut nisäkäsherbivorit eivät juuri välitä siitä, mitä niiden suuhun eksyy.

Jotkut näistä kemiallisista, aromaattisista yhdisteistä jopa houkuttavat luokseen saalistajia, jolloin kasvin puolustuksesta huolehtiikin toinen (hyönteispredatori)laji, joka paikalle tullessaan hävittää ainakin suuren osan herbivoreista. Näin molemmille on hyötyä tästä yhteistyön muodosta – kasvi saa pitää lehtensä ja predatori saa ruokaa. Toisinaan tämä laukaisee sekasyöjissä jopa kannibalismia, jolloin toukat alkavat popsia toisiaan. Silloin on kyse yhdistelmästä – kasvin ja toukan välisestä vuorovaikutuksesta, joka johtaa lajin sisäiseen kilpailuun.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.