Onko vähemmän todella enemmän?

Twiittasin jo, että en kirjoita tänään. Ja kuitenkin päätin alkaa naputtamaan, sen verran päässä on koko viikonlopun kiertänyt taas yksi miete, jonka itse koen ehkä ongelmaksi, mutta tahtoisin kuulla, mitä sinä, tätä lukeva, siitä ajattelet. Kun kyse on kunnianhimosta, ja tavoitteista, voisiko joskus riittää se, että tahtoo vain vähän?

Olen aiemmissa teksteissä on yrittänyt valaista omaa suhtautumista ja otetta työhön. Vaikka kirjoitan paljonkin kriittiseen sävyyn, yleensä negatiiviset tekstit pohjaavat pääsääntöisesti siitä, mitä ne ystävät ja tutut käyvät läpi, joilla niitä töitä on. Melkein jokaisessa paikassa, jossa itse olen työskennellyt, olen ollut ihanien ihmisten ja ilmapiirin ympäröimä, ja minun kokemukseni työelämästä ovat pääsääntöisesti positiivisia. Harvemmin positiivisuutta tulee kuitenkaan mainittua – useammin olisi syytä.

Uskon, että omat kokemukset työelämästä ovat ainakin osin oman asenteen ansiota. Olen tarttunut tarjottuihin hommiin mielenkiinnolla, ja yrittänyt päästä kiinni työn ydinolemukseen – yleensä kaikelle on tarkoitus, se idea pitää vain löytää. Mutta harvemmin minulla on ollut kiire mihinkään sen suurempaan. Haluaisin vain olla tyytyväinen työhön, oppia sen selkärankaa myöten ja kasvaa ammatissa hiljalleen, ilman sen suurempia paineita aseman vahvistamisesta tai paremmasta palkasta. En varmasti pistäisi vastaan moisia tilaisuuksia, mutta minulla ei ole kiire minnekään. En tiedä, onko työnantajan vaikea uskoa, vai eikö arvosta sitä, että joku haluaisi vain elää ja arvostaa sitä työtä, jota tekee.

Yoda – tai ainakin melkein. Liittyy aiheeseen.

Olisihan se hienoa, mikäli työssä saisi käyttää kaiken sen osaamisen, mitä varten on kouluttautunut vuosikausia, mutta ainakin minulle on tärkeämpää on olla osa työyhteisöä ja kasvaa siihen työhön, jota minut on valittu tekemään. Mikään koulu tai laitos ei valmista suoraan mihinkään työhön, vaikka se onkin julkisesti tavoitteena. Näennäisesti sama työ voi olla eri paikoissa täysin erilaista. Jokaiseen työhön täytyy  voida sitoutua, jolloin työ näyttää parhaat puolensa, ja työntekijä todella loistaa. Riippumatta siitä, kuinka vaatimattomasta työnkuvasta ja tittelistä aloittaa.

Ainakin ideaalimaailmassa vaatimattomat tavoitteet kertovat nöyryydestä ja avoimuudesta, siitä, että uskaltaa antaa työn kasvaa osaksi omaa elämää. Siitä, että ei tavoittele liian uppiniskaisesti yhtä ainoaa maalia, vaan muistaa nauttia myös matkasta. Uskalluksesta kasvaa työn mukana sinne, minne ollaan milloinkin menossa. Luottamuksesta elämään ja tulevaisuuteen. Oikeastaan näkisin, että kun asiaa tarkastelee hieman tarkemmin, tämä tavoite on kovempi, kuin tietyn tittelin tai palkkatason saavuttaminen.

Kuulisin mielelläni, mitä ajatuksia tämä herättää sinussa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.