Äänet päässä

Viime yö oli vaikea. Raskas vuosipäivä tärähti tajuntaan taas hieman viiveellä, ja kaipaus täydellä voimalla. On jännää, miten sitä kuulee edelleen hymyilevän ”Moi”n ihan, kuin sen kuulemisesta ei olisikaan tullut mahdotonta.

Helmikuu alkaa kaikkine menetyksineen olla surun kuukausi minulle. Ja joka kerta, kun palaan muistoihin, palaan myös pohtimaan asioita, joista en ole päässyt vielä kunnolla yli. Kuolema vei minulta liian pitkäksi aikaa ilon, ja tuntui, että minun työurani alamäki alkoi siitä. Naiivisti kuvittelen, että tekemisiäni ohjataan pilven reunalta kohti onnistumisia, aivan kuin menetys olisi se hinta, joka menestyksestä piti maksaa. Paitsi että en ole menestynyt. Matkalleni ei ole osunut taivaasta tipahtaneita tilaisuuksia ja onnellisia tapahtumia.

Menneet vuodet saavat myös tajuamaan, että minun pieni pullaposkinen vauvani on jo kahdeksan. Vuodet vierivät myös tässä suhteen aivan liian nopeasti, ja viime yönä aloin jo pelkäämään, milloin kotiin tuodaan ensimmäinen oikea tyttöystävä. Sekin hetki on lähempänä, kuin haluan uskoa. Haluaisin pitää pienen ja viattoman lapseni vielä. Aivan yhtä varmasti kun olen itse valunut tähän pisteeseen, on lapsikin kehittynyt hienoksi nuoreksi miehen aluksi.

Vuodet. Ne eivät ole antaneet sitä, mitä toivoin ja mihin pyrin. Uinko itse väkisin vastavirtaan, vai onko polkuni päässä kuitenkin aarre, joka tekee polusta kulkemisen arvoisen? Onneksi polkuni varrella on ystäviä, joita en ole menettänyt, ja jotka eivät piittaa siitä, olenko menestynyt. He ovat  kuin lyhtyjä tiellä – eivät lyhennä matkaa, mutta tekevät siitä helpomman kulkea. Minun tehtäväkseni jää vain kulkea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.