Ryhtyminen kantaa pitkälle

Auts. Jari osui taas herkkään paikkaan, sai minut siitä kiinni, mistä itse en ole vielä narauttanut itseäni. Olen vähentänyt ryhtymistä. Asioihin tarttumista suunnittelun sijaan. Ryhtyminen on aikanaan tullut selkärangasta, mutta mikäs nyt sitten mättää? Katse peiliin, ja tarkastelemaan.

Ei ryhtyminen vieläkään ole mitenkään mahdotonta, mutta se on työlästä. Ja suurin syy on todennäköisesti siinä, että haahuilen koko ajan ympäristössä, jossa en osaa toimia kuin kala vedessä. Olen epävarma siitä, mikä on oikein, ja koska sitä jostain omituisesta tekosyystä pelkää epäonnistumisia, jättää toimimatta kokonaan. Samalla kyllä jää pois mahdollisuus onnistua. Ja on parempi epäonnistua yrittäessään, kuin jättää yrittämättä.

Aikanaan heräsin tosi mielelläni aamutalliin. Heräsin varttia ennen kuin siellä piti olla. Ja silti olin yleensä ensimmäinen. Heräsin kelloon, nousin ja lähdin. Herään edelleen kyllä aika viime tingassa, jos olen riippuvainen vain omasta aikataulustani. Mutta en ole. Nykyään aamuihin vaikuttaa monta muutakin asiaa. Koirat täytyy pissattaa erikseen, lapsi täytyy paimentaa kouluun, ja myös vapaapäivinä kahden edellä mainitun syyn takia on noustava ajoissa, vaikka uni maistuisi. Ja itseasiassa harvemmin sitä osaa edes nukkua, vaikka jostain kumman syystä saisi. Tämä on johtanut jonkinlaiseen univajeeseen, mutta ei se voi olla ainoa syy jaksamattomuudelle. Myös selittely ja omien selitysten nieleminen on varmasti yksi iso taustasyy. Ei aitoja syitä jättää ryhtymättä oikeasti ole.

Olen myös jo pidempään miettinyt, mikä on ympärilläni olevan ihmismassan ja omien (työnhaun suhteen jatkuvien) epäonnistumisten vaikutus. Kun en saa sitä tukea hulluillekin ideoilleni, rohkaisua haaveideni toteuttamiseen tai onnistumista, lyökö se minut maahan niin, että myös minä alan epäillä itseäni ja ajatusteni oikeellisuutta? Muutunko minä, jos vaihdan lähipiirini, ja osaisinko seuraavalla kierroksella valita ihmisiä, joista saan aidommin energiaa ja tukea? Itseäni olen kuunnellut (ainakin niin olen uskotellut itselleni) heidät valitessani tähänkin asti. Muutuinko minä, vai muuttuivatko he, kun yhdessäolo ei olekaan aina antoisaa, vaan kuormittavaa? Vai onko tämä juuri sitä, että jokaisella on tapansa olla, eikä se siitä miksikään muutu, kaikkien pitäisi antaa kukoistaa omana itsenään.

Ryhtymisessä vertaistuki on aivan mahtava asia, minkä olen havainnut paikka kaikelle-ryhmässä. Ryhmän aihepiiri on järjestäminen, keskiössä koti ja elämän käytännön helppous, mutta samalla tulee järjestäneeksi kyllä ajatuksiaan myös. Ryhmässä on ihana perjantaihaaste-tapa, joka rohkaisee tarttumaan johonkin tiettyyn, pieneen osioon kotona, ja laittamaan sen kuntoon. Kun tämän jaksaisi toteuttaa joka perjantai, ennen pitkää koti alkaa muistuttaa selkeää kokonaisuutta, jossa kaikelle on paikkansa, myös ihmiselle, joka kodissa asuu.

Oikeastaan pään ja kodin järjestäminen ei juurikaan poikkea toisistaan, ja aivan kuin fyysinen harjoittelu, myös siivoamisen ja tavaran tai huonojen ajatusmalli en poistamisen tuoma mielihyvä helpottaa ryhtymistä seuraavalla kerralla.

Tärkeää on pienen pienet askeleet, jos et ota askeltakaan, mitä sinä teet?

Tärkeää on pienen pienet askeleet, ennenkin on isot pienempiä seuranneet

En muista, mistä tämän olen mieleeni painanut, mutta tässä yhteydessä se tuntui enemmän kuin sopivalta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.