Panosta olennaiseen

Meillä maisterinplantuilla on aluillaan ”Advanced conservation biology” -niminen kurssi. Ihanaa – tämä on taas sitä aihepiiriä, jonka koen omakseni. Luonnon- ja ympäristönsuojelu on koko ajan pinnalla, ja päätöksiä tehdään punniten erilaisia asioita, joiden edut ovat usein vastakkaiset. Tämä myös liippaa läheltä sitä, että meidän lähimetsä tuhottiin taloudellisten arvojen vuoksi – luontoa ei nähty riittävän arvokkaana.

Ensimmäinen aihapiiri oli virkistävä – uskomuksia tehokkaista suojelutavoista hieman ravisteltiin. Paljon mm. kaupunkisuunnittelussa panostetaan viheralueiden verkostoon ja ekologisiin käytäviin, ja fragmentaatiota pyritään ehkäisemään. Vähemmän kuitenkin kiinnitetään huomiota siihen, että kaikkein eniten ja voimakkaimmin lajeihin vaikuttaa elinympäristöhehtaarien katoaminen – se määrä.

On huolestuttavaa, että luonnonsuojelun keinovalikoimassa hehtaarit vähenevät joka tapauksessa lähes aina. Esimerkiksi meidän lähiömetsän koko oli ehkä n. 28 hehtaaria – se on melkein yhtä paljon, kuin pieniä metsäläiskiä jäi jäljelle. On lienee sanomattakin selvää, että lajit, joilla on vähänkään suuremmat reviirit, eivät enää mahdu tänne, kun puolet metsälajien elintilasta katosi.

Elinympäristöjen määrän lisäksi tärkeää on niiden monimuotoisuus – ei voida suojella vain metsää, vaan täytyy huomioida myös ketoja, niittyjä, puroja ja kivikoita. Jokaisella biotyypillä on oma merkityksensä, ja fragmentaatio voi luoda jopa lisää elinympäristöjä – esimerkiksi tie luo kaksi metsän reunavyöhykettä, joihin voi ilmaantua lajeja, jotka eivät esiinny umpimetsässä. Tämä kaikki on tasapainoilua – täytyy olla riittävästi riittävän suuria alueita, jotta isoja reviirejä ja yhtenäisiä alueita suosivat lajit (esimerkiksi metso) eivät kärsi, ja toisaalta täytyy olla riittävästi myös muita ympäristöjä, esimerkiksi perhosille hyötyä on todella pienistäkin kukkivista ketolaikuista – niiden ei vain saisi antaa kasvaa umpeen ja heinittyä.

Tähän maailmanaikaan pitäisi olla itsestäänselvää, että ympäristö kaipaa suojelua, ja elinympäristöjä täytyy suojella. On kuitenkin tärkeää ja järkevää keskittyä olennaiseen, eikä pelkkään ongelmien laastarointiin. Elinympäristöjä tarvitaan lisää – ne, mitä yhä on jäljellä, varsinkin eteläisessä Suomessa, tulisi jättää rauhaan, sekä luoda keinotekoisesti lisää. Esimerkiksi viherkatot ja hulevesien hallinta luovat oivallisia mahdollisuuksia luoda tietyille (ensisijaisesti uhanalaisille) lajeille sopivia elinympäristöjä. Lisäksi viheralueiden laatuun tulisi panostaa – ihmisen täytyy viihtyä, mutta liian puistomaista ei saa olla.

Reittien välittömässä läheisyydessä turvallisuus on tietysti ensisijaista, mutta lahopuuta ja pesäonkaloita voidaan hyvin lisätä esimerkiksi pururatojen keskiosissa. Kun reitti ei kulje aivan lahoalueen vierestä, ei lahon puun kaatumista tarvitse pelätä jatkuvasti. Kuitenkin toukat, kuoriaiset ja sienet voisivat saada lisää sitä kipeästi kaipaamaansa elintilaa. Pienet purot ja lammikot luovat mahdollisuuden vaikkapa uittaa kaarnalaivoja. Samalla lammikko voi pidättää hulevettä, ja toimia valumavesien laskeutusaltaana, mikä taas voisi vaikuttaa edullisesti rehevöitymiseen.

Luonto itse on luonut toiminnot niin, että mikään ei mene hukkaan ja kaikella on tarkoitus – meidän ihmisten tarvitsisi vain muistaa se. Kun kaikki pyörii ja kuolema tarkoittaa uutta elämää, ollaan jo pitkällä. Ahneus ja ajattelemattomuus vain harvemmin mahtuu tähän kuvioon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.