Mahtuuko luonto tiivistyvään Turkuun?

Istuin eilisen iltapäivän Puutarhakadun auditoriossa Ympäristötiedon foorumin seminaarissa, enkä ollut yhtään tajunnut, miten hemmetin mielenkiintoiseen tilaisuuteen olinkaan ilmoitautunut. Seminaari koostui muutamasta aiheesta, joita vauhditettiin tietoiskuilla ja kysymysasioilla, ja lopuksi seminaarissa käytiin paneelikeskustelua keskustavision “isän” Markku Wileniuksen johdolla. Kirjoitin istuessani muistiinpanoja vissiin kuusi sivua, ja sellaiseen tahtiin, että jännetupentulehdus uhkaa. Seminaarin anti oli vain niin käsittämättömän minua, että en halua unohtaa siitä muruakaan, vaan ennemminkin lähteä jalostamaan ideoita, ja tehdä työtä näiden asioiden parissa. Kuten jo eilen twiittasin, #lisäätätä!

Seminaarin aloituspuheenvuoron piti Saara Ilvessalo, ja hän korosti puheenvuorossaan luonnon merkitystä terveydelle – lähiluonto tarjoaa mikrobialtistusta ja mielenterveyspalveluja, vaikka emme edes aina suoraan tajua sitä. Lisäksi luonto on myös muiden eliöiden koti, ja Turun luonto Suomen mittakaavassa erityisesti, sillä täällä tavataan 12% kaikista Suomen uhanalaisista lajeista.

Uhanalaisten lajien suojelu ei kuitenkaan riitä, vaan luontoa pitää vaalia joka paikassa, eikä luonto välitä kuntarajoista tai hallinnollisista päätöksistä. Luonnon täytyy mahtua olemaan myös kaupungissa itseisarvoisesti, se parantaa ympäristön viihtyvyyttä, terveyttä ja biodiversiteettiä. Luonnon olemassaolon ei aina tarvitsisi olla vastakkainasettelua luonnon ja talouden välillä, vaan luontoarvojen vaaliminen pitäisi brändätä kannattavaksi.

Sessio 1, Monimuotoinen luonto edistää terveyttämme

Ensimmäisen asiantuntinjapuheenvuoron piti Turun yliopis

Tämäkin luontokohde löytyy kaupunkialueelta

tolta Timo Vuorisalo, joka esitteli eri ympäristöjen ja lajien määriä Turun alueella. Lisäksi hän valotti sekä luonnonsuojelun historiaa että lajien urbanisoitumista. Turun alueen erityispiirteenä on ilmastollisesti leuto sijainti maamme lounaisnurkassa, ja tammi-valkopyökkivyöhykkeen ääreislaidalla. Tämä luo jo yksinään lajistoa ja biotooppeja, joita muualta Suomesta ei löydy – esimerkiksi Ruissalon tammilehdot ovat Suomen suurimmat.

Turun biotooppien moninaisuutta ylläpitää myös läheltä löytyvä meriluonto, pitkät rannat, ja toisaalta sisempää maasta löytyvät suo-alueet ja aarnimetsät. On meidän kaikkien onni, että nämä kaikki ovat säilyneet jälkipolville, eikä kaikkia soita ole kuivattu viljelyalueiksi. Kurjenrahkan alue on tänä päivänä erittäin suosittu virkistysalue, ja vaikka alue ei ole sinänsä enää taajamaa, ahkera virkistyskäyttö ulottaa kaupungistumisen vaikutukset ja kulutukset myös sinne, niinpä Kurjenrahkaakin voidaan pitää kaupunkiluontona. Näillä perustein on toisaalta hyvä pohtia, missä päin eteläistä Suomea enää on alueita, joihin ihminen ei vaikuta? Onko kaikki luonto jo kaupunkiluontoa?

On myös ilmiselvää, että kasvavan kaupunkiväestön lisääntyminen lisää myös rakentamiseen ja liikkumiseen tarvittua maa-alaa, ja jos luontoa ei kattavasti oteta suunnittelussa huomioon, on mahdollista, että luonto jää kaupungin jalkoihin. Tämä uhka on sellainen, jonka ratkaisu on se, että luonto koetaan itseisarvona, eikä sen tarvitse puolustella olemassaoloaan. Vehreyden moninaiset vaikutukset tulee ymmärtää, eikä kehittää yksin talouden ehdoilla.

Vuorisalon jälkeen lauteille asteli Maija Tiitu SYKE:stä, ja hän esitteli kaupunkitutkimusta ja luonnon osoitettuja terveysvaikutuksia kaupunkiasujille. Hänen puheenvuorostaan mieleeni jäi erityisesti positiivisuus – kaupungistuminen ei ole negatiivista, jos se suunnitellaan kunnolla, ja ihmisten on helppo toimia arjessaan turvallisesti, terveellisesti ja ekologisesti. Tiivis kaupunkirakenne säästää energiaa ja vähentää polttomoottorivetoisen liikkumisen tarvetta.

Ihmiset tänä päivänä myös haluavat, että kaikki on käden ulottuvilla, mutta ympäristö on viihtyisää. “Kaikki” pitää sisällään myös luonnon, jonka pitäisi terveysvaikutusten saavuttamiseksi olla alle 300m päässä, ja erityisen tärkeää vihreiden ympäristöjen läheisyys on lapsille ja vanhuksille, joiden elämänpiiri on pienempi, kuin aikuisilla.

Luonnon tulisi olla siis jokaisen saavutettavissa helposti, myös keskusta-alueilla. Keskustassa, jalankulkuvyöhykkeellä palvelut ovat kävelymatkan päässä, ja jalankulku helpoin tapa liikkua. Luonnon osalta keskusta tarkoittaa kuitenkin sitä, että tarjolla oleva luonto on useimmiten puistoa, ja luonnonympäristöt, kuten esimerkiksi terveydellisesti tehokkaimmaksi osoittautuneet metsät, täytyy hakea kauempaa. Esikaupunkialue on kevyen- ja joukkoliikenteen vyöhyke, josta myös metsäistä ympäristöä löytyy, ja kaupunkien reunoilta ja ulkopuolelta löytyy sitten autoiluvyöhyke, jossa metsää ja peltoja on tarjolla runsaammin, mutta rakennettua ympäristöä paljon vähemmän.

Tiitu korosti myös sitä, että jos luonto on liian kaukana esimerkiksi päiväkodeista, sinne ei lähdetä. Sellaisissa tapauksissa luonto täytyy tuoda päiväkotiin, ja siihen voidaan käyttää esimerkiksi pihaan istutettuja puita ja viljelylaatikoita, joista lapsillakin on mahdollisuus saada kosketus multaan. Sopivan vehreä ympäristö lisää ympäristötietoutta, vahvistaa luontosuhdetta ja mikrobialtistuksen kautta lisää myös suoraan terveyttä. Ilmiölle on nimikin, terveyden biodiversiteettihypoteesi, joka mielestäni liippaa aika läheltä asfaltti-indeksiä, joka myös yhdistää terveyden ja luonnon runsauden hyödyt.

Ensimmäisen session viimeinen puhuja oli Lauri Kattelus, Turun kaupunginhallituksen puheenjohtaja. Hänen lähestymisensä aiheeseen oli poliittisempi. Hän puhui muun muassa Turun strategian päivitystyöstä, joka on jälleen aluillaan. Hän korosti sitä, että päätöksiä ja linjauksia varten ei voida vain asettaa hyvännäköisiä tavoitteita, vaan strategiaan on liitettävä asioita, jotka ovat kehitykselle vahingollisia, ja joiden osalta tavoite voi olla poistaminen, vaikka se muuttaisikin jotain, mitä on tehty iänkaiken. Kaikesta, kuten rakennuskorkeudesta, ei ehkä kannata pitää kiinni, jos halutaan tehdä kestäviä ratkaisuja. Toisaalta väestö on viime aikoina äänestyskäyttäytymisellään osoittanut, että vihreillä arvoilla on merkitystä.

Turussa on, osin rakentamisen hankaluudesta johtuen ja Engelin asemakaavan mukaan säilytetty seitsemän kukkulaa puistoina, jotka ovat mahdollistaneet luonnon pysymisen myös kaupungissa. Ruutukaava on ainakin jollain tasolla Turkulainen ylpeyden aihe, eikä sitä ole edes rakennustekniikan kehittyessä lähdetty rikkomaan, joten puistot ovat pysyneet. Ne eivät kuitenkaan tarjoa biologisessa mielessä optimaalista monimuotoisuutta, eikä niiden saavutettavuus ole itsestäänselvyys.

Katteluksen parasta antia oli tuore näkökulma, ja valmius lähteä pöllyttämään vanhoja rakenteita – kaikkea ei voi eikä kannata tehdä samoin kuin ennen, vaan kaupungin täytyy muuttua, kun siellä elävien ihmisten tarpeet, halut ja elämäntapa muuttuu. Katteluksen puheenvuoro kirvoitti yleisöstäkin kommentin, jonka mukaan ongelmana ei suinkaan ole talojen korkeus, vaan pysköintiin käytetty tila kaupungeissa. Suomalaisilla tuntuu olevan omituinen käsitys siitä, että joka paikkaan pitäisi päästä autolla, ja ilmaiseksi. Pysäköinti ei saisi maksaa, ja auto on oltava.

En voisi olla enemmän samaa mieltä, ja uskon, että kun pysäköinti kaupungilla maksaa aina riittävästi, autolla liikkuminen on lähtökohtaisesti perseestä, niin kyllä ne autoilijat oppivat jättämään autonsa maan alle, eikä suoraan oven eteen, sekä maksamaan siitä, että haluavat olla itsekkäitä paskiaisia. Jalankulku- ja pyöräilykeskusta on viihtyisämpi ja turvallisempi, ja viihtyisyys on se, mikä tuo keskustaan elämää – ei se, että kadunvarret on pakattu piukkaan autoja, ja liikkuminen kävellen muistuttaa venäläistä rulettia. Pysäköintipaikkojen määrä keskustassa ei ole riittämätön, jos pahimman jouluruuhkan aikaan, 22.12. Louhi on vain puolillaan.

Parissa muussa kommentissa nousi esiin vihreän ympäristön kova kulutus kaupunkiympäristöissä, sekä se, että väylät pitää tehdä sinne, mistä ihmiset haluavat kulkea, eikä sinne, missä jalankulkuväylät ovat vähiten tiellä. Se ei auta, että ihmisten kulkureitti suunnitellaan johonkin, sillä ihmiset kulkevat silti sieltä, mistä ovat tottuneet kulkemaan, ja missä reitti on helpoin, lyhin tai miellyttävin. Tämäkin on asia, joka vaatii kartoituksia, ja muutoksia suunnittelun asenteisiin – suunnittelun lähtökohta ei voi olla se, että vain päätetään kulkeminen, vaan siitä täytyy olla selvillä, tai tehdä niin helppoa ja motivoivaa, että ihminen valitsee uuden tavan. Jos kevyt liikenne pysyy väylillä, luontokin kuluu ja kärsii vähemmän.

Sessio 2. Luonnoltaan rikkaampi kaupunki – miten?

Keskustelun toinen osio keskittyi enemmän ratkaisuihin, jotka ovat ainakin osin jo olemassa, ja joita voidaan kehittää ja pyrkiä käyttämään enemmän, jotta luonnolla olisi kaupungeissa enemmän tilaa.

Ensimmäinen puhuja oli maisema-arkkitehti Tuuli Vesanto, joka on ollut mukana toteuttamassa Turun viherverkkosuunnitelmaa, hulevesien hallintaa ja kaupunkipuuohjelmaa. Tästä puheenvuorosta jäi mieleen ensisijaisesti näkemyksen kokonaisvaltaisuus, ja miten hienosti ajattelussa oli käännetty ongelmasta resurssi. Esimerkiksi hulevesien hallinta mahdollistaa myös biologisesti monimuotoisemman viherrakentamisen vesielementteineen, jolloin siitä tuleekin kustannuserän sijaan virkitysratkaisu.

Turussa viheraluesuunnittelu lähtee jo yleiskaavatasolta, missä on ohjeellisia merkintöjä esimerkiksi viheralueiden kaavamerkinnöistä ja sijainneista. Viherverkkosuunnitelmassa on myös kaavaan sisällytettäviä määräyksiä, sekä säilytettäväksi merkittyjä kohteita, kuten puroja. Tällä pyritään takaamaan se, miten hyvin viheralueet ja niiden asukkaat voivat, maisemallisten arvojen säilyminen ja monipuoliset virkistysratkaisut. Samalla kaavaan voidaan lisätä aluevarauksia esimerkiksi hulevesien hallintaa varten.

Tällainen työkalu varsinaisen kaavoituksen, viheralue- ja puistosuunnittelun taustalla on erinomainen merkki pitkäjänteisestä suojelutyöstä, joka toivottavasti estää merkittävien luontokohteiden katoamisen vain siksi, että niiden biodiversiteettiarvoa ei ole ymmärretty, vaan niitä pidetään esimerkiksi itikoita kuhisevana ryteikkönä. Yleiskaavaa tehtäessä tulee myös arvioida eri toteutusten vaikutukset luontoarvoihin, ja tässäkin viherverkkosuunnitelma toimii apuvälineenä.

Maisematyössä myös tutkitaan ja testataan erilaisten kantavien, läpäisevien pintamateriaalien käyttöä kaupunkialueilla, sekä kokeillaan mm. luonnonkasvien ominaisuuksia hulevesien hallinnassa. Sopivat ratkaisut ovat kestäviä ja helppohoitoisia, luovat monimuotoisuutta ja lisäävät viihtyvyyttä. Niiden käyttö on siis perusteltua monilta kanteilta, ja asfaltin käyttö jokapaikan pintamateriaalina päästään kyseenalaistamaan. Asfaltti on ongelma sekä hulevesien, että luontoarvojen kohdalla – eloton pinta ei ime vettä, eikä myöskään kasva mitään, mikä voisi sitoa pölyä tai tarjota luonnon mikrobikosketusta.

Kaupunkipuusto on olennainen osa kaupungin viehätystä, ja niillä on myös merkittävä ekologinen merkitys, onhan kaupungin jalopuista löydetty mm. erakkokuoriaisia. Kaupunkipuut ovat elävä osa historiaa, sillä myös ne kuuluvat Engelin asemakaavaan palokujanteiden muodossa. Kaupunkipuuston turvaamiseksi on kehitteillä erilaisia hallinnollisia ja kaavallisia keinoja, joiden avulla puusto saadaan pidettyä elinvoimaisena, ja kaupunkikuva vihreänä.

Kaavan jälkeen loikattiin talousasioihin, ja ekologiseen kompensaatioon. SYKEn tutkija Eeva Primmer avasi ekologisen kompensaation periaatteita varsin innostavasti, ja haastoi myös mukanaolijat pohtimaan, millä tavoin ekologista kompensaatiota voisi toteuttaa. Perinteinen ympäristönsuojelu perustuu pitkälti hallinnolliseen keppiin, jolla päästään toisinaan hyväänkin tulokseen, mutta luontovaikutuksia voi silti jäädä, ja varsinkin, kun tehdään paljon uutta, jolloin pieniä vaikutuksia jää paljon. Ekologisen kompensaation idea on toimia porkkanana – panostukset suojeluun voisivat poikia esimerkiksi helpotuksia, mainetta tai suoraa rahaa.

Kompensaation avulla voitaisiin pitää ympäristön tila sellaisena, kuin se on ennen hankkeen toteuttamista tai jopa parantaa sitä, kunhan velvoitteet on hoidettu ensin pois. Kompensaation ei tarvitse tapahtua välttämättä samalla paikalla, vaan voitaisiin panostaa esimerkiksi niihin lajeihin tai biotooppeihin, joiden ympäristöistä on suurin pula. Tämä voisi tarkoittaa ennallistamistoimia, istutuksia, rahastoja…

Tapoja lienee kehitettävissä vaikka kuinka paljon, kunhan niitä vain lanseerataan. Monissa muissa yhteyksissä kompensaatioita tehdään jo, esimerkiksi hiilipäästöoikeudet ovat eräänlainen kompensaatio, joka kannustaa säästötoimiin, jolloin oikeuksilla voi tienata, tai sitten niistä muodostuu pakollinen kustannuserä. Toisaalta vesivoimayhtiöt ovat jo kauan olleet velvoitettuja istuttamaan kaloja, kun vaelluskalojen reitit ovat katkenneet voimaloiden vuoksi.

Ekologisia kompensaatioita ei vielä ole Suomessa juurikaan käytössä, mutta yleistyminen on vain ajan kysymys. Muualla maailmalla kompensaatioita käytetään, ja kokemukset ovat positiivisia. Kompensaatiot eivät vähennä perinteisen luonnonsuojelun tarvetta, mutta voivat ehkäistä luonnonsuojelun kustannusten nousua, ja auttaa integroimaan luontoa hankkeisiin alusta alkaen. Kompensaatioilla on potentiaalia olla se voima, joka muuttaa asenteita, ja nostaa luonnon arvostusta niin, että biodiversiteetin köyhtyminen saadaan pysäytettyä.

Viimeinen asiantuntija, Jouni Heinänen, tuli puhumaan Helsingistä asti, eikä suotta. Helsinki on nimittäin julkaissut viherkattolinjauksen, jolla pyritään vaikuttamaan Helsingin vihreyteen. Heinäsen puheenvuoron ydin oli kattojen hyödyntämätön potentiaali. Kaupunkitila on kallista, ja silti sitä on katoilla järjettömät määrät hyödyntämättömänä. Viherkatoilla voidaan vaikuttaa ekologiseen monimuotoisuuteen ja hulevesiin, pidentää kattojen käyttöikää ja vaikuttaa kaupunkien lämpötilaan. Erityyppisillä viherkatoilla voidaan luoda erilaisia ympäristöjä, joten tässäkin aiheessa ongelma on lähinnä jumiutuneissa asenteissa.

Viherkattolinjauksen julkaisu tarkoittaa päätöksenteossa sitä, että tietyin edellytyksin on melkeinpä pakko varautua rakentamaan viherkatto. Asemakaavassa ja rakennusluvissa sitä voidaan vaatia, joten myös yleistyminen on oikeastaan välttämätön paha, vaikka onkin lopulta varsin hyvä asia. Viherkattojen yksi hyvä puoli on myös mahdollisuudet kaupunkiviljelyyn ja virkistyskäyttöön – erilaiset kattoterassit ja kattopuutarhat tulevat linjauksen myötä edistymään varmasti myös Helsingissä.

Saara Ilvessalo ilmoitti ehdottaneensa moista myös turkuun, mutta täällä moiselle ei kuulemma ole virkamiesten mielestä tarvetta. Vaikka strategisesti kattojen lisääminen olisikin kirjattu jonkin toisen ohjelman yhteyteen, sen tavoitteellisuus ja ekologinen merkitys ovat vaarassa jäädä muiden asioiden jalkoihin, jos varsinaista periaatteellista linjausta ei tehdä. Ja miksi ihmeessä Turku taas haluaisi jäädä Helsinkiä huonommaksi?

Yhteenveto

Seminaarin kuluessa talouden ehdot nousivat esiin moneen kertaan. Ekosysteemipalveluista läheskään kaikille, ja varsinkaan hyvinvointiin liittyville, ei ole vielä olemassa hintaa. Ekosysteemipalveluiden tuottaman terveyden hinta voisi myös auttaa siirtämään luonnon ylläpitokustannuksia palveluiden tai asumisen hintoihin, ja toisaalta voitaisiin tehdä vertailua siitä, onko kannattavampaa rakentaa viheralueelle, vai pitää alue vihreänä terveyshyötyjen vuoksi.

Rakennusliikkeet eivät koe vihreän rakentamista kannattavaksi, koska se ei tuota taloudellista hyötyä, ja teknisesti helpointa on tietysti yleensä rakentaa vain suoraan uutta ja jo olemassa olevaa teknologiaa ja tapoja hyötykäyttäen.  Toisaalta vihreiden periaatepäätösten ja luontoarvojen sisällyttäminen suunnitteluun ja lupiin on nouseva trendi, ja koko kaupunkisuunnittelun ala on väistämättä jonkinlaisen murroksen kynnyksellä.  Uusien asioiden kehittäminen vaatii panostuksia, ja niitä ei tule ilman keppiä ja porkkanaa.

Kaiken läpi viemiseen tarvitaan uskoa parempaan tulevaisuuteen, sekä poliittista tahtoa. Seminaarissa oli paljon meitä, joille vihreys kaupungissa on tärkeää – mutta ehkä myös jokaisen “ei niin vihreästi latautuneen” tulisi pohtia miettimään, missä sitä lähiluontoa on, mitä se merkitsee, ja millaista olisi ilman sitä. Onneksi Turun tulevaisuuden visio on ekologinen, moderni ja kestävä päämäärä, mutta sitä ei saavuteta ilman, että sen eteen tehdään työtä, ja hankaloittavat (etenkin hallinnolliset) rakenteet puretaan luonnon ja ihmisyyden tieltä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.