Riistanhoito on ympäristönhoitoa

Ei ole ihan uusi asia, että elinympäristön muuttuessa eläinlajien kannatkin muuttuvat. Ainakin biologin ja ympäristösuunnittelijan näkökulmasta lajien säilyminen on itseisarvo. Lajien säilyminen ja häviämisen ehkäiseminen edellyttää sitä, että lajeille turvataan riittävä määrä sopivia elinympäristöjä.

Elinympäristöjen turvaaminen, säilyttäminen ja keinotekoinen lisääminen taas edellyttävät sitä, että lajien ekolokerot tunnetaan riittävän hyvin, eikä aluerajauksia tehdä liian tiukoiksi, vaan jätetään riittävät puskurivyöhykkeet lajin elinympäristön reunoille. Vaikka teksti käsitteleekin jälleen ympäristönhoitoa riistakantojen näkökulmasta, samat periaatteet pätevät kaikkeen luonnonsuojeluun ja sen suunnitteluun. Hyvinvoivassa ympäristössä myös lajit voivat hyvin, jolloin kantoja on myös mahdollista verottaa.

Metsäkanalinnut

Metsäkanalintujen elinvaatimukset poikkeavat melko paljon toisistaan. Metsät ovat kuitenkin varsinkin eteläisessä Suomessa huvenneet, ja metsäalueet ovat paikoitellen pieniä. Metsän rakenne on suuressa osissa maata varsin epäluonnollinen – talousmetsissä puut ovat saman ikäisiä, lahopuuta ei löydy ja metsän pensaskerros on usein raivattu pois. Tämä on johtanut siihen, että kaikkia metsäkanalintuja ei tavata koko Suomessa, tai paikallisesti kannat eivät kestä verotusta.

Soiden ennallistaminen aikanaan kaivettuja kuivatusojia patoamalla lisää monille metsäkanalinnuille suotuisien biotooppien määrää. Kaikki tässä luetellut metsäkanalinnut viihtyvät soilla, ja kostea elinympäristö tarjoaa niille sopivia ravintokasveja  ja – hyönteisiä. Kaikki ennallistetut suot ovat myös tervetullut lisä huvenneeseen sopivien alueiden verkostoon. Soita voidaan ennallistaa myös kosteikoiksi, jolloin metsäkanalinnut hyötyvät reunavyöhykkeestä, ja vesilinnut itse kosteikosta.

Metsäkanalintuja ei yleisesti ruokita talvisin, sillä lajisto on kotoperäistä, ja pärjää ilman ihmisen apua. Suurin ongelma linnuille on sopivien jauhinkivien puute, sillä jauhinkivet kuluvat talven mittaan.  Lumesta paljaat, suojaisat hiekkapaikat talvehtimisalueilla ovat linnuille hyödyllisiä, ja niitä voidaan rakentaa ja ylläpitää ihmisvoimin.

Metso

Metso viihtyy parhaiten melko iäkkäissä metsissä, mutta menestyy myös talousmetsissä. Soinen maasto ei haittaa metsoa, mutta ihmisen läheisyys häiritsee sitä. Metso menestyy parhaiten alueilla, joilla ihmisen vaikutus on vähäinen. Metson pyynti on Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakunnissa joitakin kuntia lukuunottamatta kielletty – todennäköisesti juuri siksi, että kanta on puristunut niille suhteellisen pienille metsäalueille, joita vielä on tiheästi asutulla seudulla peltojen puristuksessa.

Sopivan metso-alueen laajuus vähintään 3 km2. Alueen keskellä soidinkeskus, jonka ympärillä sijaitsevat ukkometsojen reviirit. Lisäksi kymmenen kilometrin säteellä pitäisi olla vähintään toinen samanmoinen metsoalue. Alueella voi olla pieniä aukkoja ja tiheikköjä, mutta vähintään kolmanneksen olisi suotavaa olla vanhaa metsää. Metsän tulee tarjota myös pohjakerroksessa suojaa, ja olla riittävän harva, jotta metson on helppo lentää. Kattava soidinalueiden verkosto on paras tapa pitää huolta metsokannasta.

 

Metsot syövät siemeniä, silmuja, lehtiä ja neulasia, ja varsinkin poikaset laiduntavat metsän pohjakerroksessa. Kenttäkerrosta muokkaavat toimet ja varvikoiden häviäminen voivat olla metsopoikueiden kannalta kohtalokkaita. Liian avoin maasto ja suojakasvillisuuden puute altistavat pedoille.

Teeri

Teeri käy soidintanssinsa avoimessa maastossa, ja muutoinkin suosii nuorempaa metsää kuin metso. Sillä ei siis ole samanlaista pulaa soidinpaikoista, kuin metsolla, mutta liian avoin maasto lisää pedoista johtuvia poikastappioita myös teerellä. Teeren poikaset syövät hyönteisravintoa, ja soiden kuivattaminen vähentää saatavilla olevien hyttysten määrää. Teerelle poikastappiot vaikuttaisivatkin olevan suurin riski, ja niitä voi ehkäistä järkevällä pienpetopyynnillä, jättämällä luonnontilaisia soita sekä suojakoivikkoja.

Pyy

Pyy ei ole tilan suhteen kovinkaan vaativa, vaan pärjää pienilläkin alueilla, mutta ruokavalionsa suhteen se on tarkka. Pyy syö lepän urpuja, ja hakee suojaa tiheistä kuusikoista. Pyy on kuitenkin arka ja välttelee aukeita, joten se kaipaa elinalueeltaan kattavaa suojatiheikköverkostoa, jossa populaatio ei pääse eristäytymään liiaksi. Usein viihtyy avainbiotooppien läheisyydessä, ja avainbiotoopit ovatkin metsälain nojalla suojeltuja. Monet avainbiotoopit ovat myös metsätaloudellisessa mielessä usein kannattamattomia, esimerkiksi liian kosteita tai kitukasvuisia ollakseen tuottavia.

Riekko

Riekko on tiheiden koivu- ja pajupuskien asukki, ja sitä tavataankin paljon mm. hakkuuaukeille kehittyneissä vesakoissa, sekä soisissa maisemissa, joissa puusto on luonnostaan sopivaa. Metsän kehittyessä vesakkovaiheesta eteenpäin riekon menestys kuitenkin heikkenee, ja lopulta paikallinen populaatio voi kadota kokonaan. Vesottaminen onkin yksi helpoimpia tapoja lisätä riekkokantaa ja reikolle sopivaa ravintoa. lehtipuutiheikköjen lisäksi suojaisat kuusikot ovat riekolle mieluisia elinpaikkoja, joten ne viihtyvät myös sopivien metsäbiotooppien reunavyöhykkeillä.

Sopivia metsiä olisi hyvä olla riekkojen saatavilla koko ajan, jotta paikallispopulaatiot säilyvät, ja myös alueiden välillä tulisi olla yhteyksiä, jotta populaatioiden välillä tapahtuu riittävästi geenien vaihtoa, eivätkä ne pääse katoamaan. Pohjoisessa Suomessa tilanne on riekoille vielä hyvä, mutta etelämpänä populaatiot ovat jo paikoitellen eristäytyneet toisistaan täysin.

Peltojen linnusto

Peltoriistalinnuista osa ei talvehdi Suomessa, eivätkä kaikki, esimerkiksi fasaani, selviä talvesta lainkaan ilman ihmisen tarjoamaa apua ja ravintoa. Peltolinnustolle tärkeintä ovat ympäri vuoden sopivat suojapaikat, joiden suojiin voi pyrähtää vaaran uhatessa.  Matalat pajupusikot teiden ja ojien varsilla muodostavat yhtenäisiä käytäviä, joiden suojissa pääsee turvallisesti siirtymään pellon laidalta toiselle. Myös muut kivikasat, muurit ja rakennukset ovat usein tiheän heinikon tai matalan pensaikon verhoamia, ja näin ollen sopivia suojapaikkoja.

Pellot ovat elinympäristöinä usein kuivia, ja peltolajisto arvostaa lähellä olevaa kosteikkoa, jossa vettä riittää myös kesän kuivina aikoina. Fasaani viihtyy myös pesimässä kosteikon ruovikossa, ja muutoinkin kosteikon laitamien pensaikot voivat toimia peltoriistalle oivallisena elinympäristönä. Kosteikoilla elää myös runsas hyönteislajisto, joka on erinomaista poikasruokaa. Hyönteiset ja kuoriaiset viihtyvät myös siellä, missä on karjan lantaa, joten laitumet ja perinnemaisematkin hyödyttävät peltolinnustoa.

Erityisesti pyyparvelle matalat, luolamaiset tilat ovat suojaisuutensa vuoksi mieluisia talviaikaan, jolloin ne suojaavat viimalta ja lumelta. Sopivasti leikattu tiheä pensaikko tai kuusiryhmä muodostaa talvella holvimaisen suojan, johon on myös luontevaa perustaa talviruokintapaikka. Maasta irti oleva rakennus voi myös olla mainio suoja, kunhan linnut vain pääsevät sen alle myös lumiseen aikaan.

Peltokanalinnut ovat usein arkoja, ja välttelevät paikkoja, joissa saalistajan on helppo niitä vaania. Korkeat vaanimispuut ovatkin peltokanalintujen kauhu, mutta sepelkyyhky taas viihtyy niissä tähyilemässä ympäristöä. Hyvässä peltoympäristössä jokaisesta suojapaikasta on yhteys toiseen, jolloin saalistajan on vaikeampi havaita saalis. Myös korkean sängen jättäminen puidessa helpottaa kanalintujen elämää.

Peltokanalintujen luontaista talviravintoa ovat hangen alle jäävät oraat, apilat, rikkaruohot ja heinät. Yksinkertaisin tapa järjestää sopivaa ruokaa peltokanalinnuille, on jättää pellot kyntämättä syksyllä, jolloin jäljelle jää edes pieni kasvipeite, eivätkä rikkaruohojen siemenet katoa kynnettyyn maahan. Erityisesti peltoriistaa ajatellen voi kylvää riistapellon, apilaa tai syysviljoja, joita kanalinnut pääsevät kaivamalla hyödyntämään pitkin talvea.

Hyvällä riistapellolla kasvaa sopivia ravintokasveja, kuten timoteitä, rehurypsiä ja rehuvehnää, sekä korkeampaa suojakasvustoa, kuten vaikka ruokohelpiä tai hamppua. Riistapellon ei tarvitse olla suuri, muutoin sato vain lähinnä mätänee maahan. Usein riistapelto on järkevää perustaa heikommin tuottavalle, esimerkiksi turhan kostealle peltolaikulle tai lohkaista sille metsän reunan kulma. Paikan valinnassa kannattaa myös ottaa huomioon se, missä riistalajit muutoin viihtyvät.

Linnuille voi kuitenkin myös tarjota ruokintapaikkoja, joissa sopivaa talviravintoa tarjoillaan kasoista, tai se voi olla leviteltynä esimerkiksi matalan kuusikon suojiin. Parasta ravintoa olisivat ravinteikkaat rikkaruohojen siemenet, mutta myös viljaa voidaan tarjota. Ruokintojen yhteydessä kannattaa tarjota myös jauhinkiviksi sopivaa hiekkaa.

Vesilintujen elinympäristöt

Vesilinnustoa on ehkä hieman typerä käsitellä samalla tavalla lajeittain, kuin metsäkanalintuja, joilla on selvästi toisistaan poikkeavia mieltymyksiä. vesilinnuille on yhteistä se, että ne viihtyvät, ruokailevat ja pesivät veden äärellä, ja usein samalla, rehevällä alueella onkin melkein poikkeuksetta useita lintulajeja.

Vesilintujen mieltymykset vaihtelevat ravinnon ja pesäpaikan suhteen – esimerkiksi telkkä ja isokoskelo pesivät puiden koloissa ja pöntöissä, kun taas sorsat rakentavat pesänsä ruovikkoon kelluville turvelautoille tai pienille saarille. Sorsat siivilöivät ruokansa vedestä, kun taas koskelot syövät erilaisia nilviäisiä. Hyvällä lintualueella onkin monenlaisia pesämahdollisuuksia ja toimiva ekosysteemi, josta löytyy monelle lajille jotakin sopivaa syötävää.

Vesiriistaa löytää usein melkein miltä tahansa matalalta ja rehevältä kosteikolta, lammelta tai lahdelta. Rehevyys on avainsana, sillä karut vedet eivät riitä ylläpitämään riittävää kasviplanktonia. Liian syvissä tai virtaavissa vesissä taas eivät viihdy hyönteiset. Laajoilla vesialueilla kalat eivät ole merkittävä kilpailija, mutta umpinjaisilla lammilla kalakanta voi heikentää lintujen menestystä.

Kahlaajien suosimia rantaniittyjä hoidetaan usein laiduntamalla, mikä pitää maisemaa avoimena. Avoimilla alueilla lintujen on helpompi havaita vaanivat pedot, joten tiheä puusto ja runsas pusikko ovat vesilinnuille haitaksi. Myös vedenalaiset pedot, kuten hauki, ovat lintujen poikasille uhka, joka korostuu varsinkin pienillä vesialueilla.

Vain ohuen vesikerroksen peittämä rantalinja on otollinen ympäristö sammakoille ja monille hyönteisille, eikä ole ihme, että parhaat lintulahdet on ennallistettu laiduntamisen avulla. Sorsalinnut kuitenkin viihtyvät hieman syvemmissä vesissä – ne ovat puolisukeltajia, joille paras vedensyvyys on sellainen, että ne ylettävät tonkimaan pohjaa. Kokosukeltajat taas tarvitsevat selvästi enemmän vettä.

Monimuotoinen lintulajisto on merkki onnistuneesta elinympäristöjen mosaiikista. Huolellisella suunnittelulla tällainen ympäristö, yleensä siis rakennettu kosteikko, voidaan rakentaa myös keinotekoisesti, jolloin suunnittelussa voidaan huomioida myös hoidon helppous. Kosteikko voidaan perustaa kahdella tapaa – kaivamalla tai patoamalla, jolloin veden pinta nousee. Kosteikko on eduksi myös siksi, että se sitoo vedestä ravinteita, jolloin varsinaisten vesistöjen rehevyys ja sen aiheuttamat haitat mahdollisesti vähenevät. Joskus sopivan kosteikon perustaa majava, joka luo vettä nostamalla samankaltaiset olosuhteet, kuin ihmisenkin patoama kosteikko.

Kosteikon suunnittelussa on tärkeää huomioida kuivattamisen mahdollisuus, patorakenteiden kestävyys sekä eri syvyyksien ja muotojen vaihtelu. Myös kasvillisuudella voidaan vaikuttaa lajistoon ja kosteikon toimintaan. Hyvässä kosteikossa vesi virtaa, mutta niin hitaasti, että ravinteet ja kiintoaines ehtivät laskeutumaan. Hyvin toimiva kosteikko tuottaa lietettä, joka voidaan levittää maanparannusaineeksi pellolle tyhjennyksen yhteydessä.

Koska liete koostuu ravinteista ja kiintoaineksesta, se vähentää myös lähivesien ja Itämeren rehevöitymistä. Ravinteiden sitominen on kuitenkin parasta silloin, kun kosteikon kasvilajisto on kiivaimmassa kasvussa, kun taas suurimmat ravinnekuormat tulevat yleensä kevään sulamisvesien mukana. Liukoisia ravinteita voidaan myös saostaa kemiallisesti liukenemattomaan muotoon rehevöitymisen ehkäisemiseksi.

Vesilintuja voidaan myös ruokkia viljalla keväästä syksyyn, mutta varsinkin rehevillä alueilla ruokinta on usein tarpeetonta. Ruokinnalla voidaan kuitenkin mahdollisesti ohjailla lintujen liikkeitä ja saada ne viihtymään paikoissa, joissa niitä halutaan metsästää. Pesimäpaikan valintaan ruokinnalla ei kuitenkaan juuri ole merkitystä, ja varsinkin poikasille viljan ravintoainekoostumus on puutteellinen, sillä niiden luontaista ravintoa ovat proteiinirikkaat selkärangattomat.

Mikäli lintuja halutaan ruokkia, on hyvä tehdä sitä useammassa paikassa, joista osa on rauhoitettu metsästykseltä. Ainut ruokintapaikka todennäköisesti tyhjenee linnuista, jos sinne tullaan metsästämään. Jos koko lintukanta ottaa siivet alle samaan aikaan, voi kauden saalis jäädä köyhäksi. Kun paikkoja on alueella useampi, linnut jäävät kuitenkin oleilemaan lähialueelle, eivätkä muuta ennen aikojaan.

Hirvieläimet ja metsäjänis

Myös tässä kategoriassa kotoperäiset lajit pärjäävät ilman erityistä huolenpitoa, kunhan sopivaa ravintoa, lähinnä puiden taimia, on saatavilla. Sen sijaan muualta kotoisin olevat lajit, kuten valkohäntäpeura ja kauriit, tarvitsevat vielä toistaiseksi ihmisen apua, varsinkin kovin lumisina talvina.

Hirvieläimistä elinympäristönsä suhteen kaikkein tarkin on metsäpeura, joka suosii vanhoja metsiä, joissa kasvaa naavaa ja luppoa. Se valitsee lepopaikakseen mieluiten avoimen paikan, kuten jäisen järvenselän tai avoimen suoalueen. Metsäpeura myös vasoo mieluiten suolla. Muut hirvieläimet pärjäävät myös talousmetsistä, jopa hyötyvät nuorista taimikoista, mutta aiheuttavat niissä toisinaan myös mittavia vahinkoja. Hirvieläinten aiheuttamia vahinkoja ja niiden menestystä voidaan kuitenkin estää. Kun taimikoita ei hoideta liian voimallisesti, ja ainakin paikoitellen annettaan kasvaa hirvien suosimia lajeja tai jopa suositaan lehtipuita, erityisesti pajua haapaa ja pihlajaa, voidaan varsinaisille talouspuille aiheutuneita vahinkoja ehkäistä.

Jänikset syövät mielellään kaadettuja haapoja ja lehtipuiden vesoja, ja viihtyvät hyvin tiheiden kuusien tai katajien suojissa. Sopivassa, suojaisassa paikassa lisäravintona voidaan tarjoilla kuivattuja lehtikerppuja, viljaa, juureksia ja heinää. Riistalajeille sopivaa heinää kasvaa esimerkiksi perinnebiotoopeilla, joiden säilyttämiselle niittäminen ja niitetyn kasviaineksen vieminen pois, tai laiduntaminen on elinehto.

Vesakot ovat myös hirvieläimille oivaa talviravintoa, ja niiden maittavuutta voidaan entisestään lisätä suolaruiskutuksilla. Suolaa on erityisesti talviaikaan vaikea saada tarpeeksi, ja se houkuttelee hirviä ja jäniksiä esimerkiksi teille. Suolattu heinä ruokintapaikoilla, ja kauas vilkasliikenteisiltä teiltä asetetut suolakivet ehkäisevät liikennevahinkoja, ja pitävät niin jänikset kuin hirvet poissa teiltä.

Hirvieläimet, varsinkin valkohäntäpeurat ja metsäkauriit, viihtyvät myös riistapelloilla, joilla on niille sopivia ravintokasveja, joten myös riistapeltojen sijaintia pohtiessa tulee huomioida eläinten liikkuminen alueella. Sama koskee ruokintapaikkoja, joita ilman esimerkiksi valkohäntäpeuran talvi on aika paljon köyhempi. Eläimet vaeltavat usein ruokintapaikalta toiselle, eikä näin ollen ole järkevää sijoittaa ruokintapaikkoja esimerkiksi tien läheisyyteen molemmin puolin, ellei eläinten käytössä ole erittäin hyvää kulkuyhteyttä.

Hirvieläinvahinkoihin keskittyvä liikennesuunnittelu hyödyntää myös muita eläimiä, ja ehkäisee liikennevahinkoja. Hirvieläinten luontaiset vaellusreitit tulee ottaa huomioon liikennesuunnittelussa, sillä riskialueet tunnetaan kattavasti. Myös muiden eläinten mieltymykset on pääasiassa helppo huomioida. Hyvä ylitys- tai alitusreitti on leveä ja kasvien peittämä. Mikäli tien ali kulkee puro, joki tai oja, sitä ei tulisi laittaa tien kohdalla rumpuun, vaan jättää molemmin puolin penkat näkyviin, sillä pääsääntöisesti eläimet eivät halua mennä rumpuihin.

Liikennevahinkojen ehkäisyssä tärkeintä on kuitenkin ihan tavallisten ihminen liikkennekäyttäytyminen. Oikea tilannenopeus, hirvi/peuravaaramerkkien huomioiminen, sekä erityisesti riista-aitojen päiden kohdalla erityinen varovaisuus. Hirvieläinten liikkuvuus on suurinta syksyllä, mutta metsäkauriit ja nuoret hirvet sekoilevat liikenteessä myös keväällä. Kaurisalueilla eläin loikkaa tielle melkein mistä tahansa, myös avoimilta pelloilta. Hirvialueilla taas metsärinteet ovat todennäköisimpiä paikkoja saada elukka tuulilasiin. Pohjoisemmassa Suomessa silmät täytyy pitää auki porojen ja metsäpeurojen varalta.

Cityeläimet

Kaupungeissa on ehkä vähän typerää puhua riistanhoidosta, sillä metsästystä voi olla varsin hankala toteuttaa. Monin paikoin esimerkiksi rusakko ja fasaani ovat kuitenkin leimallisesti kaupunkilajeja, jotka hyötyvät ihmisen läheisyydestä. Monen kaupunkipuutarhurin mielestä on ehkä tärkeämpää torjua rusakoiden aiheuttamat talvivauriot esimerkiksi hedelmäpuissa, kuin hoitaa rusakkokantaa.

Eläinten esiintymistä kaupunkialueella on vaikea estää, mutta joitakin lajeja ja niiden haittoja on mahdollista torjua. Esimerkiksi kompostoinnin, jätehuollon ja lintujen talviruokinnan järjestäminen siten, että haittaeläimet ja pienpedot eivät pääse hankkimaan ravintoa on ehdottoman tärkeää. Vaikka eläimet kaupungistuvat, niitä ei ole tarkoitus kesyttää, ja ne olisi hyvä saada pysymään luonnollisessa ympäristössään ja ihmisarkoina. Toisaalta esimerkiksi kettu ja lumikko verottavat osaltaan jyrsijäkantoja, ja ovat sen puolesta tervetullut lisä kaupunkilajistoon. Petolinnut taas verottavat esimerkiksi kani- ja pulukantaa, sekä siivoavat tienreunoja liikenteen uhreista.

Myös kaupunkeihin on mahdollista jättää alueita, joilla luonnon eläimet voivat mahdollisimman hyvin. Hallittu hoitamattomuus puistoissa ja jättömailla tarjoaa suojapaikkoja, ja viherkäytävät mahdollistavat eläinten liikkumisen paikasta toiseen. Kun eläimillä on järkeviä kulkuväyliä ja puronvarsia, joita pitkin ne pääsevät liikkumaan, ne myös pysyvät paremmin poissa liikenteen seasta. Parhaimmillaan monipuolista kaupunkilajistoa voi tarkkailla kotinsa ikkunasta, mutta on myös hyväksyttävä se, että tarkkailupuuhissa on myös joku muu, usein ravinnonhankintamielessä. Luonto tulee myös kaupunkeihin koko kiertokulun voimalla, ei vain osina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.