Miten niin muka kiire?

Työttömällähän pitäisi olla aikaa. Minulla ei ainakaan ole.

Ongelma ajankäytöstä syntyy syyllisyydestä. Kun kerran olen kotona, myös mukula tekee lyhyttä eskaripäivää. Töitä pitää hakea koko ajan, eikä mihinkään kauemmas uskalla lähteä, jos vaikka sittenkin joku hakemus johtaisi johonkin – haastatteluun pitäisi olla valmis tulemaan seuraavana päivänä, jos niin kerran on luvannut.

Yhteen hakemukseen menee yleensä tunnin verran aikaa – hyvänäkin päivänä saa aikaan noin 5 hakemusta. Tällä hetkellä pidän erityisesti sellaisista työnantajista, jotka haluavat hakemukset sähköpostitse, ja liitteeksi pelkän CV:n. Tämä johtuu siitä, että kun on muutaman sata kertaa kirjoittanut työsuhteensa ja koulutuksensa eri hakemuksiin, niiden toistaminen alkaa olla todella turhauttavaa – varsinkin, kun ne kuitenkin löytyvät siitä CV:stä.

Päiviin yrittää keksiä jotain järkevää tekemistä. Joka päivälle yritän sopia treffit jonkun elävän ihmisen kanssa, siivota jonkin kohdan x-asunnosta perusteellisesti, tehdä jotain itseä kehittävää, tai asetan jonkun muun tavoitteen päivälle. Tämäkin alkaa olla puuduttavaa. Nyt alkaa onneksi olla kevät, ja seuraavat ponnistelut voi tehdä taimien esikasvatuksen suhteen – hain tänään jo kasan siemeniä ja taimimultaa.

Osa päivistä menee aivan järkyttävässä pöhnässä. Stressi työn saamisesta vaikuttaa nukkumiseen, ja unettomuus vaikuttaa mielialaan ja aivokapasiteetin käyttökykyyn. Tällä hetkellä yksi isoista haaveista – sen työpaikan lisäksi – on se, että viikonloppuaamuna voisi nukkua kymmeneen. Ajan puolesta voisi hyvinkin, mutta negatiiviset ajatukset hiipvät yleensä uniin viimeistään seitsemältä, ja potkivat hereille.

Tällä hetkellä mieltä piinaa myös mahdolliset opinnot. Vieläkö pitäisi jatkaa? Miksi ihmeessä opiskelisin vielä lisää? Entäs jos seuraavakaan ammatti ei tuo työtä? Olen kyllä ajatellut, että voin opiskella. Haaveilin tekeväni sen työn ohessa, vahvistaakseni osaamistani, mutta vasta sitten joskus. En haluaisi kuitenkaan vieraantua käytännön työstä – ja epäilen, että maisterin paperitkaan eivät varmista töitä ympäristöalalta.

Jos vaihdankin alaa kokonaan? Myyn persoonani ja poltteeni tähän ammattiin, ja tyydyn vain tekemään yksinkertaista suorittavaa työtä? Heitinkö siinä tapauksessa ympäristösuunnittelijan tutkinnon ja siihen kuluneet vuodet hukkaan? Kuinka paljon siinä vaiheessa maksan yhteiskunnalle? Tein kalliin tutkinnon, joka ei koskaan osaamiseni kautta maksaisi itseään takaisin Suomen taloudelle. Ja sitten tekisin vielä toisen tutkinnon veronmaksajien rahoilla. Ja poltin pari vuotta hyvää työssäkäyntiaikaa taas siihenkin. En myöskään tehnyt lisää lapsia, jotka ovat yhteiskunnan ja valtion talouden tulevaisuus. Ehkä olisi pitänyt – sekin oli osa jotain suunnitelmaa, mutta toisin kävi.

Päivät kuluvat lähes täysin siihen työnhakuun ja tulevaisuuden 2013-08-20-0522miettimiseen – suunnittelusta ei uskalla puhua. Muuta elämää ei juuri ole. Jos joku pitää tätä helppona ja mukavana tapana elää, niin väärässä on. Vaihdetaan paikkaa. Työkin osaa olla stressaavaa, mutta tämä aika on henkilökohtaisesti ehkä kuluttavinta, mitä minun elämääni on mahtunut.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.