Ei menny niinku Strömsössä

Nyt tehdään pieni aikamatka minun historiaani – palataan alkuvuoteen 2010, ja takaisin tähän päivään. Tuolloin 2010 olin puolivuotiaan lapsen kanssa kotona, ja mietin, mitä haluan elämälläni tehdä.

Olin jo silloin opiskellut yhden ammatin, jota rakastan – hevosalan hommat. Olin kuitenkin ehtinyt myös huomaamaan, että alalla ei armoa tunneta – pitkät päivät ja joustavuus kuuluvat jokaisella tallilla työn kuvaan. Eikä kumpikaan näy palkassa. Ei siis mikään perheellisen ihmisen ala, ellei sitten pyöritä hommaa itse. Hevosala on suunnilleen ainoa kasvava maatalouden ala, ja silti katteet ovat ihan olemattomia – ei ole useinkaan järkevää tai mahdollista palkata ketään ”normaaleilla” työajoilla tai -ehdoilla.

Piti siis keksiä muuta. Hain opiskelemaan. Alunalkaen halusin palavasti Mustialaan, hevosagrologiksi. Sehän olisi ollut luonteva jatkumo opiskelu-uralleni. Sijaintini oli kuitenkin jo tuolloin Turku. Jatkuvasti kuulin ympärilläni, että ympäristöala ja koko ajan kiristyvät normit luovat koko ajan lisää kysyntää ympäristöalan ja kestävän kehityksen ammattilaisille. Kun pääsykokeiden myötä ovet aukesivat myös kestävän kehityksen koulutusohjelmaan Turun AMK:uun, arjen helppouden vuoksi jäin tänne, ja kaipasin, ainakin alkuun, hevosia ja Mustialaa.

Opintojen myötä tajusin, että hitsi vieköön ”KEKE” on kyllä hieno ala – ja löysin siitä paljon yhtäläisyyksiä aiemmin oppimaani. Jos voin vähän kehua itseäni, niin loistin opinnoissani. Minua rohkaistiin olemaan oma itseni, tuomaan julki ajatuksiani, ja niitä arvostettiin. Pääsin toimittamaan Keken infosivustoa ja työstämään koulutusohjelman markkinointi- ja oppimateriaaleja. Tein puolikasta työaikaa (ei annettu enempää, että opinnot eivät kärsi 😉 ) AMK:lle ensimmäisestä keväästä aina opintojen loppuun asti.

Olin opintojeni ajan liekeissä – opinnot ja työt joustivat sopivasti, kun lapsella oli korvatulehdus, ja tukivat toisiaan sisällöllisesti. En joutunut luopumaan mistään, paitsi vähän ehkä hevostelusta, vaan sain elämäni palaset sopimaan hienosti yhteen. Syksyllä 2011 muutimme – uusi asunto piti remontoida kuukaudessa, ja minä napsin kursseja myös muiden vuosikurssien ohjelmistosta, koska tiesin, mitä halusin. Kuukauden ajan päiväni koostuivat tapettien poistosta, DIY-askarteluista, laatta- ja materiaalishoppailuista, luennoista, tehtävistä ja liian vähästä unesta. Tuo kuukausi on kieltämättä pieni musta aukko, olen varmaan selvinnyt siitä yksinomaan kahvin ansiosta. Mutta selvisimme siitäkin.

Sen jälkeen opiskelun ja työn yhteen sovittaminen oli suorastaan helppoa. Ilmeisesti joku muukin oli tajunnut, että olen tehokas ja aikaansaava, sillä työpyyntöjä eri projekteista sateli. Suurimpaan osaan oli pakko vastata ei, koska AMK:n riveissä ei vain pystynyt tekemään kuin sitä puolikasta työaikaa. Kävin ”vierailemassa” yhden harjoittelun verran kahdessa yhdistyksessa, Arkipelagiassa ja Ruissalo-yhdistyksessä, joista jälkimmäisesät pyörittelin kasaan opparini Ruissalon tammista.

Öljyntorjuntaharjoitus Pihlus
Öljyntorjuntaharjoitus Pihlus

Sitten tuli ARCHOIL – ”omista” projekteistani kaunein ja suurin. Se oli täydellinen haaste – kylmiltään yksin sihteeriksi kansainväliseen kokoukseen, jonka myötä alkuun iski epätoivo siitä, että tätä ei voida puristaa aikarajojen puitteissa kasaan. Mutta niin vain liekki itsensä voittamiseen syttyi, ja koko paketti saatiin kasaan, ja lopputuloksen laatu ja laajuus yllättivät kaikki, myös minut. Projekti oli osaltani katkolla pari kuukautta, kun opinnot tuli puristettua valmiiksi joulukuussa 2013 – puoli vuotta etuajassa, erinomaisin arvosanoin. Omasta mielestäni sekin on jonkinlainen saavutus perheen ja työn ohella.

Kun paperiasiat AMK:n puolelta hoituivat, palasin AMK:n leipiin, nyt täysipäiväisenä. ARCHOILin rinnalle tuli myös PLEEC, jossa sain jälleen haastaa itseni uudella tavalla – pääsin tekemään erilaisia media- ja viestintähommia, ja jouduin opettelemaan aivan uuden taidon – videomateriaalien editoinnin. Palaute oli jälleen huikeaa, ja itsensä voittaminen vielä parempaa. Määräaikainen puoli vuotta kului hujauksessa. Viimeiseen asti sitä odotti ja toivoi, että saisi tehdä keskeneräiset projektit loppuun, mutta uutta sopimusta ei tullut.

Se opintojen alussa hehkutettu ”tulevaisuuden ala” ei voi kovin hyvin. Opintojeni aikana tehtiin Turussa päätös koulutusohjelmamme lakkauttamisesta – se tuntui jo silloin henkilökohtaiselta kolaukselta ammattikuntaamme kohtaan. Nyt se tuntuu sitä vielä enemmän, kun politiikassa tunnutaan halveksuvan ympäristö- ja kestävyysasioita ihan järjestelmällisesti, vaikka tästäKIN olisi mahdollisuus tehdä vientivaltti ja luoda edelläkävijäosaamista.

En minä kuvitellut, että olisin tässä tilanteessa, jossa tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varma. Ehkä jopa naiivisti ajattelin – ja uskoin – että työtä tekevällä löytyy. Ja että polte, intohimo omaan alaan vie työstä työhön. Nyt edes keikkahommia on vaikea löytää, saati sitten pysyvämpää työsuhdetta – vaikka kestävän kehityksen pitäisi olla teemana sellainen, että se koskettaa kaikkia aloja ja kaikkia yrityksiä, edes jotenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.