Talvi ei ole kesä

Olen tällä hetkellä taas valtavan turhautunut, kun talven hyvät puolet yritetään ihan väkisin tappaa. Meillä on kerrankin myös eteläisessä Suomessa ihan mahtavat talviolosuhteet ulkona liikkumiseen ja harrastamiseen, mutta mitä tekevät huoltoyhtiöt ja kaupungin kunnossapito? Aivan, kylvävät joka paikan niin täyteen karkeaa sepeliä, että pulkan, sukset ja potkukelkan saa kyllä unohtaa. Jatka lukemista ”Talvi ei ole kesä”

Vahva persoona koetaan uhkana

Ihmisiä ei pitäisi vertailla, sillä kaikilla on oma paikkansa. Mutta vertailen kuitenkin. Epäilen, että ”hauki on kala”-tyyppinen oppija, kaiken hyväksyjä saa herkemmin sekä töitä, että uhkaavassa tilanteessa pitää työnsä. Miksi hiljaisuus ja hiljainen hyväksyntä on käytännön työelämässä se, jolla pärjää, vaikka persoonallisuutta korostetaan joka käänteessä?

Suomarika

Hiljaiset, kiltit tyypit, ovat niitä, joita työelämä hyväksikäyttää. Vahvat persoonat, asiaansa uskovat ihmiset ovat niitä, jotka muuttavat maailmaa. Se, että vahvat persoonat jäävät työpaikoilla kilttien jalkoihin ja yritetään väkisin vaientaa, on kuitenkin kestämätöntä. Monessa yhteydessä on todettu, että maailman meno ei voi jatkua tällaisena, ja niin kauan, kun kiltit jatkavat työpaikoilla hiljaiseloaan, kukaan ei aja muutosta. Enkä tarkoita muutoksella sitä, että kahvitaukoon saadaan minuutti lisää pituutta. Muutoksella tarkoitan asenneilmaston ja työn arvostuksen täydellistä mullistusta.

Niin kauan, kun hiljaa hyväksytään, yritysjohtajat ja poliitikot jatkavat omien mielihalujensa toteuttamista piittaamatta lainkaan työhyvinvoinnista, jaksamisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Työelämä ei voi jatkaa entisellään. Asioita ei voi tehdä samoin, kuin ne on tehty vuosikymmeniä. Kaavoihin kangistuminen on tuhoisaa, epäinnovatiivista ja byroikraattisesti raskasta. Niitä luovia ihmisiä, vahvoja persoonia pitäisi arvostaa. Heidät pitäisi saada tekemään asioita organisaatiossa organisaation hyväksi, eikä taistelemaan omista oikeuksistaan organisaatiota vastaan.

Itseluottamus ja usko mahdollisuuksiin on voimavara. Luovat ja motivoituneet tyypit saavat usein myös työyhteisönsä loistamaan, he löytävät siitä vielä yhden uuden vaihteen. He eivät tartu ongelmiin ja riskeihin, vaan tarttuvat oleelliseen.

Vahvat persoonat ovat resurssi, joka kää monissa paikoissa käyttämättä, koska päättävät elimet pelkäävät muutosta. Sitä, että yritys siirtyy tälle vuosituhannelle, tai ottaa innovaatioissaan seuraavan askeleen, joka tuplaa tuotannon ja johtaa menestykseen. Nykymeiningillä – himmailulla ja vanhoilla metodeilla – saadaan kuitenkin tuottavuus vain hiljalleen kuihtumaan.

Sinäkin varmasti tiedät, mitä työpaikallasi pitäisi tehdä asioiden parantamiseksi. Miksi olet hiljaa?

Hyöty-suhde

Fysiikassa hyötysuhde on suure, joka kertoo, kuinka tehokkaasti energia muuttuu toiseksi. Esimerkiksi polttomoottorissa polttoaineen lämpöenergia muuttuu monimutkaisesti liikkeeksi, ja hyötysuhde on nykyään noin puolet. Puolet kulutetusta energiasta menee siis harakoille. Hyötysuhteesta on tullut ekologisuus- ja kestävyysväittelyssä myös merkittävä kohde – kaikki ongelmat ratkeavat, kunhan hyötysuhde vain saadaan riittävän korkeaksi. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyään elävät hyöty-suhteessa asioiden kanssa. Kaikki, mitä on tai tehdään, pitää olla hyödyllistä – nimenomaan rahallisesti. Jos toisesta ihmisestä ei ole hyötyä, hänet voi jättää kuin nallin kalliolle, tai irtisanoa. Jos koulutuksella ei pärjätä Pisa-testeissä, se ei ole hyödyllistä, joten se voidaan lopettaa. Jos palveluita ei voida tehostaa, ne voidaan lopettaa tai supistaa. Tämä kaikki on

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ihan hyödyttömiä lintuja

kytkettävissä rahalliseen hyötyyn.

Me ihmiset olemme kuitenkin todella tyhmiä eläimiä, koska osaamme ajatella. Ajattelun avulla saamme liikaa valtaa, jolla pystymme toisillemme perustelemaan yllä mainittuja tempauksia. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki, mitä teemme hyötysuhteen parantamiseksi, ei ole hyväksi meille tai ympäristöllemme. Ihmisten hyvinvointia ei voida mitata tehokkuudessa tai rahassa. Oikeastaan käytämme aivan liikaa aikaa siihen, että teemme asioista monimutkaisia, kun suhteemme hyötyyn on meille niin tärkeä. Haluamme vain hyötyä kaikesta – lopulta se kostautuu.

Luonto on mainio järjestelmä. Siellä ei ole mitään turhaa, vaan kaikella pienestä muurahaisesta suureen sinivalaaseen tai, bakteereista sademetsiin, on valtava merkitys. Onkin suorastaan tyhmää yrittää valjastaa luontoa hyötymielessä ihmisen eduksi – se on jo tehnyt sen puolestamme. Ihmisen pitää antaa luonnon hoitaa itse itsensä, ja keskittyä omaan elämiseensä – ei hyöty-suhteeseen. Ihmisen kuuluisi elää terveessä luonto-suhteessa ja terveiden ihmissuhteiden ympäröimänä. Kuinka moni voi sanoa elävänsä näin?

Intuitioon luottaminen on taito, jonka moni nykyihminen on tainnut hukata kiireisen pauhun keskelle samassa rytäkässä, kun unohti, mikä on elämässä tärkeää. Intuitio on se kuudes aisti, joka saa ihmisen tiedostamatta tekemään onnellisia valintoja. Intuitiiviset ihmiset tuntuvat olevan niitä, joille elämä on helppoa ja tunteet aitoja. He ovat onnellisia. Onnellisella toiminnalla on tuskin mahdollisuutta tuottaa merkittävää voittoa, sillä onnelliset asiat tapahtuvat pienessä mittakaavassa. Se ei siis olisi kovinkaan hyödyllistä nykymaailman ihanteiden mukaan. Ja jos onnellisuus ja hyvinvointi eivät ole hyödyllistä, niin mikä sitten?

Ehkä meidän pitäisi alkaa laskea onnellisuuden hyötysuhdetta. Pienelläkin rahalla voidaan saada paljon onnellisuutta aikaan, kun se käytetään oikein. Esimerkiksi koulussa se tarkoittaisi ryhmäkokojen pienentämistä, kilpailun vähentämistä, liikunnan ja taide-aineiden lisäämistä sekä monimuotoisten opetusmetodien ja vuorovaikutuskeinojen käyttämistä. Koulujärjestelmän tulisi keskittyä siihen, että jokainen lapsi tai nuori voidaan riittävässä määrin ottaa huomioon yksilönä. Näin voitaisiin välttyä syrjäytymiseltä, suorituspaineilta, yksinäisyydeltä ja monelta muulta nykynuoren ongelmalta. Kenties useammasta lapsesta kasvaisi ihan tavallinen, tasapainoinen ja sosiaalisesti taitava nuori.

Onko siis hyödyllisempää säästää rahaa nyt, vai käyttää sitä todellisen hyvinvoinnin, sosiaalisen pääoman ja onnellisuuden luomiseen? Onko järkevämpää maksaa nyt tasapainosta, vai käyttää moninkertaiset rahat vasta sitten, kun tasapaino on jo järkkynyt, ja joudutaan siivoamaan jälkiä?

 

Tämäkin teksti on julkaistu jo aiemmin.

Ei menny niinku Strömsössä

Nyt tehdään pieni aikamatka minun historiaani – palataan alkuvuoteen 2010, ja takaisin tähän päivään. Tuolloin 2010 olin puolivuotiaan lapsen kanssa kotona, ja mietin, mitä haluan elämälläni tehdä.

Olin jo silloin opiskellut yhden ammatin, jota rakastan – hevosalan hommat. Olin kuitenkin ehtinyt myös huomaamaan, että alalla ei armoa tunneta – pitkät päivät ja joustavuus kuuluvat jokaisella tallilla työn kuvaan. Eikä kumpikaan näy palkassa. Ei siis mikään perheellisen ihmisen ala, ellei sitten pyöritä hommaa itse. Hevosala on suunnilleen ainoa kasvava maatalouden ala, ja silti katteet ovat ihan olemattomia – ei ole useinkaan järkevää tai mahdollista palkata ketään ”normaaleilla” työajoilla tai -ehdoilla.

Piti siis keksiä muuta. Hain opiskelemaan. Alunalkaen halusin palavasti Mustialaan, hevosagrologiksi. Sehän olisi ollut luonteva jatkumo opiskelu-uralleni. Sijaintini oli kuitenkin jo tuolloin Turku. Jatkuvasti kuulin ympärilläni, että ympäristöala ja koko ajan kiristyvät normit luovat koko ajan lisää kysyntää ympäristöalan ja kestävän kehityksen ammattilaisille. Kun pääsykokeiden myötä ovet aukesivat myös kestävän kehityksen koulutusohjelmaan Turun AMK:uun, arjen helppouden vuoksi jäin tänne, ja kaipasin, ainakin alkuun, hevosia ja Mustialaa.

Opintojen myötä tajusin, että hitsi vieköön ”KEKE” on kyllä hieno ala – ja löysin siitä paljon yhtäläisyyksiä aiemmin oppimaani. Jos voin vähän kehua itseäni, niin loistin opinnoissani. Minua rohkaistiin olemaan oma itseni, tuomaan julki ajatuksiani, ja niitä arvostettiin. Pääsin toimittamaan Keken infosivustoa ja työstämään koulutusohjelman markkinointi- ja oppimateriaaleja. Tein puolikasta työaikaa (ei annettu enempää, että opinnot eivät kärsi 😉 ) AMK:lle ensimmäisestä keväästä aina opintojen loppuun asti.

Olin opintojeni ajan liekeissä – opinnot ja työt joustivat sopivasti, kun lapsella oli korvatulehdus, ja tukivat toisiaan sisällöllisesti. En joutunut luopumaan mistään, paitsi vähän ehkä hevostelusta, vaan sain elämäni palaset sopimaan hienosti yhteen. Syksyllä 2011 muutimme – uusi asunto piti remontoida kuukaudessa, ja minä napsin kursseja myös muiden vuosikurssien ohjelmistosta, koska tiesin, mitä halusin. Kuukauden ajan päiväni koostuivat tapettien poistosta, DIY-askarteluista, laatta- ja materiaalishoppailuista, luennoista, tehtävistä ja liian vähästä unesta. Tuo kuukausi on kieltämättä pieni musta aukko, olen varmaan selvinnyt siitä yksinomaan kahvin ansiosta. Mutta selvisimme siitäkin.

Sen jälkeen opiskelun ja työn yhteen sovittaminen oli suorastaan helppoa. Ilmeisesti joku muukin oli tajunnut, että olen tehokas ja aikaansaava, sillä työpyyntöjä eri projekteista sateli. Suurimpaan osaan oli pakko vastata ei, koska AMK:n riveissä ei vain pystynyt tekemään kuin sitä puolikasta työaikaa. Kävin ”vierailemassa” yhden harjoittelun verran kahdessa yhdistyksessa, Arkipelagiassa ja Ruissalo-yhdistyksessä, joista jälkimmäisesät pyörittelin kasaan opparini Ruissalon tammista.

Öljyntorjuntaharjoitus Pihlus
Öljyntorjuntaharjoitus Pihlus

Sitten tuli ARCHOIL – ”omista” projekteistani kaunein ja suurin. Se oli täydellinen haaste – kylmiltään yksin sihteeriksi kansainväliseen kokoukseen, jonka myötä alkuun iski epätoivo siitä, että tätä ei voida puristaa aikarajojen puitteissa kasaan. Mutta niin vain liekki itsensä voittamiseen syttyi, ja koko paketti saatiin kasaan, ja lopputuloksen laatu ja laajuus yllättivät kaikki, myös minut. Projekti oli osaltani katkolla pari kuukautta, kun opinnot tuli puristettua valmiiksi joulukuussa 2013 – puoli vuotta etuajassa, erinomaisin arvosanoin. Omasta mielestäni sekin on jonkinlainen saavutus perheen ja työn ohella.

Kun paperiasiat AMK:n puolelta hoituivat, palasin AMK:n leipiin, nyt täysipäiväisenä. ARCHOILin rinnalle tuli myös PLEEC, jossa sain jälleen haastaa itseni uudella tavalla – pääsin tekemään erilaisia media- ja viestintähommia, ja jouduin opettelemaan aivan uuden taidon – videomateriaalien editoinnin. Palaute oli jälleen huikeaa, ja itsensä voittaminen vielä parempaa. Määräaikainen puoli vuotta kului hujauksessa. Viimeiseen asti sitä odotti ja toivoi, että saisi tehdä keskeneräiset projektit loppuun, mutta uutta sopimusta ei tullut.

Se opintojen alussa hehkutettu ”tulevaisuuden ala” ei voi kovin hyvin. Opintojeni aikana tehtiin Turussa päätös koulutusohjelmamme lakkauttamisesta – se tuntui jo silloin henkilökohtaiselta kolaukselta ammattikuntaamme kohtaan. Nyt se tuntuu sitä vielä enemmän, kun politiikassa tunnutaan halveksuvan ympäristö- ja kestävyysasioita ihan järjestelmällisesti, vaikka tästäKIN olisi mahdollisuus tehdä vientivaltti ja luoda edelläkävijäosaamista.

En minä kuvitellut, että olisin tässä tilanteessa, jossa tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varma. Ehkä jopa naiivisti ajattelin – ja uskoin – että työtä tekevällä löytyy. Ja että polte, intohimo omaan alaan vie työstä työhön. Nyt edes keikkahommia on vaikea löytää, saati sitten pysyvämpää työsuhdetta – vaikka kestävän kehityksen pitäisi olla teemana sellainen, että se koskettaa kaikkia aloja ja kaikkia yrityksiä, edes jotenkin.

Kiltti kärsii

Tunnet varmaan paljon kilttejä ihmisiä? Niin minäkin. Kiltteys on yleensä hyve, ja kilttien ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen ja yleensä tehdä myös töitä. Usein siksi, että kiltti tekee kaikkien työt.

Suurin osa ihmisistä on terveellä tavalla itsekkäitä. He pitävät kiinni omista oikeuksistaan ja sanovat vastaan, kun hommat lähtevät luisumaan väärään suuntaan. Terve itsekkyys on suojamekanismi stressiä ja rasitusta vastaan – kilteiltä tämä piirre tuntuu puuttuvan. Ja sitä käytetään työelämässä ihan surutta hyväksi.

Kiltit työntekijät ovat niitä, jotka musertuvat työkuormansa alle, koska eivät uskalla tai halua sanoa koskaan EI. Ja silloin, kun he joskus sanovat, muistetaan heitä parilla ystävällisellä sanalla – ja kiltti myöntyy jälleen. Ei kuitenkaan puhettakaan siitä, että kiltin työkuormaa jakamaan hankittaisiin joku, tai että kiltin ainainen uhrautuminen näkyisi vaikkapa palkassa. Pahimmassa tapauksessa ansaitut saldovapaatkin jäävät pitämättä, koska ”ei ehdi” – kiltti tekee siis ilmaista työtä.

Kiltin kohtalona on tehdä töitä oman terveytensä ja jaksamisensa kustannuksella. Kiltti ei voi pitää koskaan vapaata omien halujensa mukaan, esimerkiksi vuorotteluvapaasta voi nähdä kaunista unta – mutta työ tarvitsee kilttiä, hän ei voi. Mikä pahinta, myös kiltin läheiset kärsivät – lapset eivät näe vanhempiaan, kun on aina kiire töissä, ja parisuhteille ei ole aikaa, kun toinen asuu työpaikalla.

Onnekseni minä en ole kiltti. Olen tunnollinen ja teen työni hyvin, mutta tunnen myös omat rajani. Jos minä heittäydyn kiltiksi, kärsii myöskin työni laatu. Minä haluan seistä täysillä sen takana, mitä teen. Jos teen asioita pelkästä velvollisuudentunnosta, en anna sille kaikkeani. Intohimo työtä kohtaan on tärkeää, ja kiltit ovat usein luopuneet siitäkin.

Tunnistatko itsesi? Oletko sinä työpaikkasi kiltti, vai onko sinulla tervettä itsekkyyttä? Vai oletko sinä se mulkvisti, joka on tajunnut, että muut tekevät sinun työsi, kun pyydät ovelasti?2013-08-20-0525